Noin vuosi sitten lähdimme "matkalle ihmisyyteen", katselemaan elokuvia, jotka olisivat elämän kokoisia ja elämän näköisiä, ihmisen kokoisia ja ihmisen näköisiä. Matkan tarkoituksena oli kurkistaa näiden elokuvien tarjoamiin peileihin ja tunnistaa niissä jotakin itsestämme tai yhteisestä ihmisyydestämme. Ehkä saada nimiä tunteille, jotka ovat myllertäneet sisällämme, tai kohdata tunteita ja ajatuksia, joiden kanssa emme ole uskaltaneet tulla kasvokkain.
Matkamme on nyt tehty, ja kiitän sinua seurasta! Toivottavasti olet näiden liki viidenkymmenen elokuvan joukosta löytänyt ainakin yhden, joka on jollakin tavalla puhutellut sinua. Mutta lopullisesti perille emme suinkaan ole vielä päässeet, ja hyvä niin. Ihmisen kokoisia ja näköisiä elokuvia katselemme kaikki silloin tällöin edelleen, ja blogiini ja sen elokuvien ja ajatusten ääreen voit aina halutessasi palata. Toivon, että pohdiskeluni ovat voineet ja voivat edelleen innostaa sinua tutkailemaan myös elokuvien kautta tätä ihmisenä olemisen ihanuutta ja kurjuutta.
Blogin elokuvat ovat olleet omasta elokuva-arkistostani poimittuja, tarinoita, jotka ovat olleet minulle syystä tai toisesta merkityksellisiä. Monia hyviä elokuvia jäi sieltä vielä käsittelemättä, mutta ehkä niiden vuoro tulee joskus tulevaisuudessa. Uusia elokuviakin tehdään koko ajan, ja vähitellen jotkut niistä siirtyvät omaan kokoelmaani. Jos joskus teen tämäntapaisen matkan uudestaan, luulenpa, että peilien joukosta tulevat silloin löytymään ainakin Blue Jasmine ja Gravity ja jotkut muutkin lähivuosina ilmestyneet helmet.
Olen iloinen ja kiitollinen palautteesta, jota olen saanut. Tieto siitä, että raapustukseni ovat voineet olla rohkaisemassa ja herättämässä ajatuksia, on antanut intoa jatkaa. Erityisen iloinen olen, jos joku on matkamme aikana alkanut aavistella, että ei katsokaan elokuvien tarinoita yksin, vaan kaikkein suurimman tarinankertojan seurassa. Ihmiseksi tullut Jumalamme, joka on luvannut olla aina kanssamme - myös elokuvia katsellessamme - voi antaa elämäämme ja ihmisyyteemme uusia oivalluksia ja aivan uuden, armollisen näkökulman. Hän haluaa muovata meitä yhä enemmän niiksi ihmisiksi, joiksi hän on meidät tarkoittanut, eikä hän arkaile käyttää siinä apunaan myös elokuvia.
Elokuvan katselu voikin olla niin paljon enemmän kuin ohimennen vietetty parituntinen, joka jättää jälkeensä vain tyhjäksi rutistetun karamellipussin ja popcorneja sohvanrakoihin. Parhaimmillaan se on koskettava, herättävä, muovaava ja uutta luova kokemus, ja toivon, että olen jotakin tästä voinut välittää blogini kautta. Ehkä jonakin päivänä tapaamme taas täällä, mutta siihen asti toivotan sinulle antoisia hetkiä elokuvien parissa – hyvässä ja siinä kaikkein parhaassa seurassa.
maanantai 7. heinäkuuta 2014
maanantai 30. kesäkuuta 2014
The Truman Show
103 minuuttia, valmistusvuosi 1998. Ohjaus Peter Weir
Niin se nyt vain on, että on tullut viimeisen elokuvan aika. Niin antoisaa kuin leffojen katselu onkin, on siitäkin pidettävä kesälomaa! Aivan tavoitteena olleeseen viiteenkymmeneen elokuvaan asti emme päässeet, mutta aika lähelle kuitenkin. Ensi viikolla voit lukea täältä vielä joitakin ajatuksia, joita matkan varrella on mieleeni noussut.
Mutta hienommin emme varmaan voisi yhteistä matkaamme päättää kuin pysähtymällä hetkeksi The Truman Shown äärelle. Kun ensimmäisen kerran näin tämän elokuvan, kauan sitten, muistan olleeni hämmentynyt ja lumoutunut. Kuka on voinut keksiä tällaisen tarinan? Ja jos tämä tarina on vain satua, miksi se koskettaa ja liikuttaa minua niin paljon?
Truman Burbank (Jim Carrey) elää rauhallista ja leppoisaa elämää pienessä, idyllisessä Seahavenin kaupungissa. Hänellä on työpaikka, vaimo, talo ja muutkin elämän perusasiat kunnossa. Mutta silti hän kaipaa jotakin enemmän, jotakin muuta. Hänen sisällään on tunne, että täytyy olla jotakin enemmän. Perhe ja ystävät yrittävät rauhoitella häntä ja vakuuttaa hänelle, että elämä on juuri sellaista kuin sen pitääkin olla ja että on turhaa haikailla mitään muuta. Kaikkihan on hyvin. Mutta Truman ei ole vakuuttunut.
Sitten eräänä päivänä tapahtuu jotakin yllättävää. Kadulle Trumanin eteen putoaa yhtäkkiä taivaalta valonheitin. Radiotoimittaja tarjoaa tuota pikaa selityksen tapahtumalle kertomalla, että kaupungin yli lentäneestä lentokoneesta on pudonnut osia. Mutta Truman on nyt herännyt, ja hän alkaa katsella uusin silmin ympärilleen. Miksi tapahtumat ja kohtaamiset tuntuvat toistuvan samanlaisina päivästä toiseen? Miksi hänen vaimonsa tuntuu salaavan jotakin ja välttelevän tiettyjä puheenaiheita? Ja miksi vaimo tasaisin väliajoin tuntuu esiintyvän kuin mainoksessa esitellen tuotteita näkymättömälle yleisölle?
Truman ei tiedä olevansa osa isoa tuotantokoneistoa, joka tuottaa viihdettä ihmisille. Jo vauvana hänet on valittu olemaan tosi-Tv -sarjan tähti, jonka elämää kuvataan hetki hetkeltä jokaisena vuorokauden tuntina ja lähetetään taukoamattomana lähetyksenä televisiossa. Christof (Ed Harris), omalaatuinen taiteilija, on käsikirjoittanut hänelle elämän, jonka traagisia juonenkäänteitä ja onnellisia loppuja laaja katsojakunta seuraa henkeään pidätellen. Ja mikä kammottavinta, maailma, jota Truman pitää todellisena maailmanaan, on vain valtava kupolimainen televisiostudio, jonka katosta miehen jalkojen juureen pudonnut valonheitin oli vahingossa irronnut. Kaikki kaupungin muut asukkaat ovat palkattuja näytteiljöitä, jotka vain esittävät roolejaan. Heidän tehtävänsä on pitää Truman tietämättömänä totuudesta ja saada hänet pysymään tyytyväisenä oman pienen elämänsä sisällä.
Samankaltaisesta teemasta, näkyvän todellisuuden takana olevasta todellisesta todellisuudesta, on tehty muitakin elokuvia, tunnetuimpana niistä varmastikin Matrix-trilogia. Mutta Trumanin tarina eroaa Matrixista päähenkilönsä lohduttoman yksinäisyyden vuoksi. Hän on ollut hylätty vauva, joka on tietämättään otettu mukaan näytelmään, jossa hän joutuu esittämään oman elämänsä päähenkilöä. Kukaan ei ole tarjoamassa Trumanille pientä punaista pilleriä auttaakseen häntä pääsemään selville totuudesta. Päinvastoin, hän on ainoa, joka ei tiedä totuutta ja sellaisena hänet on myös saatava pysymään. Christofin on saatava toteuttaa taiteellisia unelmiaan, katsojien on saatava päivittänen viihdeannoksensa, jonka avulla he voivat paeta omaa todellisuuttaan ja televisioyhtiön on saatava rahansa. Julma leikki jatkuu, ja Truman on sen viaton uhri. Show must go on, se on pelin henki.
Mutta Trumanin sisällä elää kaipaus. Kaipaus jonnekin muualle, kauemmas, vapauteen. Hän ei voi luopua siitä uskosta, että jossakin on toisenlaista elämää, jotakin erilaista, jotakin enemmän, jotakin todellista. Ja tämä kaipaus pelastaa Trumanin. Sinnikkäästi, pelkojaan uhmaten, valmiina mieluummin vaikka kuolemaan kuin jäämään vangiksi nykyiseen valhe-elämäänsä, hän lähtee etsimään tuota todellista elämää. Ja lopulta hän löytää kuin löytääkin tien ulos studiosta, ensimmäisen kerran hengittämään todellista ilmaa ja elämään todellista elämää.
Elokuva herättää katsojassa monenlaisia ajatuksia, ehkä jopa kauhunsekaisia tunteita. Entä jos minunkin elämäni on vain harhaa? Entä jos minäkin elän jonkun toisen minulle käsikirjoittamaa elämää ja vain kuvittelen tekeväni itse valintoja ja päätöksiä? Tai entä jos ne ovatkin oikeassa, jotka väittävät, että olemme kuin laboratoriossa olevia rottia, joilla Jumala tekee julmia kokeitaan? Huh, kammottava ajatus, joka ei onneksi ole totta!
Minua elokuvassa puhuttelee voimakkaimmin Trumanin sisällä elävä kaipaus jonnekin, mitä hän ei voi nähdä, mutta minkä olemassaoloon jokin hänen sisällään ei voi lakata uskomasta. Kun Truman lopulta löytää studion seinässä olevan oven, josta hän astuu ulos todelliseen todellisuuteen, mieleeni nousee kuva kahdesta ulosastumisesta, jotka meidän jokaisen elämäämme liittyvät. Kun synnymme tänne, murtaudumme ulos kohdun pimeästä lämmöstä, jossa olemme kelluneet. Ehkä olemme olleet siellä autuaan tietämättöminä siitä että minkäänlaista muunlaista elämää voisi olla olemassakaan. Tai ehkä jonkinlainen kaipaus on itänyt pienessä sydämessämme, kuka tietää? Kun putkahdamme valoon ja kylmään ja meitä ympäröinyt lämmin vesi yhtäkkiä katoaa jonnekin, olemme tulleet maailmaan, jollaista emme olisi osanneet kuvitellakaan. Ja kuitenkin se on maailma, jossa meidän on tarkoitus elämämme elää - aina siihen asti, kunnes jälleen tulee aika astua uudesta ovesta. Elämämme päättyessä murtaudumme jälleen uuteen todellisuuteen, joka hämmästyttää meitä varmasti vähintään yhtä paljon. Mutta uskon, että tuo todellisuus ja tuo elämä on se, jossa koemme vihdoin saapuneemme perille ja tunnemme olevamme täydellisesti kotona. Kaipaus on vihdoin päättynyt.
Trumanin lähellä olevat ihmiset yrittivät tukahduttaa hänen kaipaustaan ja uskoaan siihen, mikä ei näy. Onneksi meidän asiamme ovat paremmin. Silloin kun epätoivo ja epäilykset ja kauhukuvat elämästä alkavat vallata mieltä, kannattaa lukea heprealaiskirjeen kirjoittajan meille jättämät rohkaisevat sanat: Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. Me emme ole kaipauksemme ja uskomme kanssa yksin, ympärillämme on iso joukko muita, jotka uskovat samalla tavalla. Osa heistä on jo oven tuolla puolen, näkymättöminä kannustajina jossakin ympärillämme, osa juoksee vielä täällä rinnallamme ja tsemppaa meitä eteenpäin.
Elokuvan The Best Exotic Marigold Hotel nuorella, rapistuvan hotellinsa kanssa kamppailevalla päähenkilöllä on tapana vaikeuksien keskellä rohkaista itseään ja muita sanoilla, joihin kätkeytyy ehkä enemmän kuin hän itsekään ymmärtää. Kuuntelepa, mitä hän sanoo: "Everything will be all right at the end. So if it´s not all right, it´s not yet the end." Upea viisaus! Lopussa kaikki tulee olemaan hyvin. Niinpä, jos kaikki ei ole vielä hyvin, emme ole vielä päässeet loppuun asti, matka on vielä kesken. Ei siis muuta kuin pää pystyyn, katse ylös ja jatkamaan matkaa yhdessä! Paras on vielä edessä.
Niin se nyt vain on, että on tullut viimeisen elokuvan aika. Niin antoisaa kuin leffojen katselu onkin, on siitäkin pidettävä kesälomaa! Aivan tavoitteena olleeseen viiteenkymmeneen elokuvaan asti emme päässeet, mutta aika lähelle kuitenkin. Ensi viikolla voit lukea täältä vielä joitakin ajatuksia, joita matkan varrella on mieleeni noussut.
Mutta hienommin emme varmaan voisi yhteistä matkaamme päättää kuin pysähtymällä hetkeksi The Truman Shown äärelle. Kun ensimmäisen kerran näin tämän elokuvan, kauan sitten, muistan olleeni hämmentynyt ja lumoutunut. Kuka on voinut keksiä tällaisen tarinan? Ja jos tämä tarina on vain satua, miksi se koskettaa ja liikuttaa minua niin paljon?
Truman Burbank (Jim Carrey) elää rauhallista ja leppoisaa elämää pienessä, idyllisessä Seahavenin kaupungissa. Hänellä on työpaikka, vaimo, talo ja muutkin elämän perusasiat kunnossa. Mutta silti hän kaipaa jotakin enemmän, jotakin muuta. Hänen sisällään on tunne, että täytyy olla jotakin enemmän. Perhe ja ystävät yrittävät rauhoitella häntä ja vakuuttaa hänelle, että elämä on juuri sellaista kuin sen pitääkin olla ja että on turhaa haikailla mitään muuta. Kaikkihan on hyvin. Mutta Truman ei ole vakuuttunut.
Sitten eräänä päivänä tapahtuu jotakin yllättävää. Kadulle Trumanin eteen putoaa yhtäkkiä taivaalta valonheitin. Radiotoimittaja tarjoaa tuota pikaa selityksen tapahtumalle kertomalla, että kaupungin yli lentäneestä lentokoneesta on pudonnut osia. Mutta Truman on nyt herännyt, ja hän alkaa katsella uusin silmin ympärilleen. Miksi tapahtumat ja kohtaamiset tuntuvat toistuvan samanlaisina päivästä toiseen? Miksi hänen vaimonsa tuntuu salaavan jotakin ja välttelevän tiettyjä puheenaiheita? Ja miksi vaimo tasaisin väliajoin tuntuu esiintyvän kuin mainoksessa esitellen tuotteita näkymättömälle yleisölle?
Truman ei tiedä olevansa osa isoa tuotantokoneistoa, joka tuottaa viihdettä ihmisille. Jo vauvana hänet on valittu olemaan tosi-Tv -sarjan tähti, jonka elämää kuvataan hetki hetkeltä jokaisena vuorokauden tuntina ja lähetetään taukoamattomana lähetyksenä televisiossa. Christof (Ed Harris), omalaatuinen taiteilija, on käsikirjoittanut hänelle elämän, jonka traagisia juonenkäänteitä ja onnellisia loppuja laaja katsojakunta seuraa henkeään pidätellen. Ja mikä kammottavinta, maailma, jota Truman pitää todellisena maailmanaan, on vain valtava kupolimainen televisiostudio, jonka katosta miehen jalkojen juureen pudonnut valonheitin oli vahingossa irronnut. Kaikki kaupungin muut asukkaat ovat palkattuja näytteiljöitä, jotka vain esittävät roolejaan. Heidän tehtävänsä on pitää Truman tietämättömänä totuudesta ja saada hänet pysymään tyytyväisenä oman pienen elämänsä sisällä.
Samankaltaisesta teemasta, näkyvän todellisuuden takana olevasta todellisesta todellisuudesta, on tehty muitakin elokuvia, tunnetuimpana niistä varmastikin Matrix-trilogia. Mutta Trumanin tarina eroaa Matrixista päähenkilönsä lohduttoman yksinäisyyden vuoksi. Hän on ollut hylätty vauva, joka on tietämättään otettu mukaan näytelmään, jossa hän joutuu esittämään oman elämänsä päähenkilöä. Kukaan ei ole tarjoamassa Trumanille pientä punaista pilleriä auttaakseen häntä pääsemään selville totuudesta. Päinvastoin, hän on ainoa, joka ei tiedä totuutta ja sellaisena hänet on myös saatava pysymään. Christofin on saatava toteuttaa taiteellisia unelmiaan, katsojien on saatava päivittänen viihdeannoksensa, jonka avulla he voivat paeta omaa todellisuuttaan ja televisioyhtiön on saatava rahansa. Julma leikki jatkuu, ja Truman on sen viaton uhri. Show must go on, se on pelin henki.
Mutta Trumanin sisällä elää kaipaus. Kaipaus jonnekin muualle, kauemmas, vapauteen. Hän ei voi luopua siitä uskosta, että jossakin on toisenlaista elämää, jotakin erilaista, jotakin enemmän, jotakin todellista. Ja tämä kaipaus pelastaa Trumanin. Sinnikkäästi, pelkojaan uhmaten, valmiina mieluummin vaikka kuolemaan kuin jäämään vangiksi nykyiseen valhe-elämäänsä, hän lähtee etsimään tuota todellista elämää. Ja lopulta hän löytää kuin löytääkin tien ulos studiosta, ensimmäisen kerran hengittämään todellista ilmaa ja elämään todellista elämää.
Elokuva herättää katsojassa monenlaisia ajatuksia, ehkä jopa kauhunsekaisia tunteita. Entä jos minunkin elämäni on vain harhaa? Entä jos minäkin elän jonkun toisen minulle käsikirjoittamaa elämää ja vain kuvittelen tekeväni itse valintoja ja päätöksiä? Tai entä jos ne ovatkin oikeassa, jotka väittävät, että olemme kuin laboratoriossa olevia rottia, joilla Jumala tekee julmia kokeitaan? Huh, kammottava ajatus, joka ei onneksi ole totta!
Minua elokuvassa puhuttelee voimakkaimmin Trumanin sisällä elävä kaipaus jonnekin, mitä hän ei voi nähdä, mutta minkä olemassaoloon jokin hänen sisällään ei voi lakata uskomasta. Kun Truman lopulta löytää studion seinässä olevan oven, josta hän astuu ulos todelliseen todellisuuteen, mieleeni nousee kuva kahdesta ulosastumisesta, jotka meidän jokaisen elämäämme liittyvät. Kun synnymme tänne, murtaudumme ulos kohdun pimeästä lämmöstä, jossa olemme kelluneet. Ehkä olemme olleet siellä autuaan tietämättöminä siitä että minkäänlaista muunlaista elämää voisi olla olemassakaan. Tai ehkä jonkinlainen kaipaus on itänyt pienessä sydämessämme, kuka tietää? Kun putkahdamme valoon ja kylmään ja meitä ympäröinyt lämmin vesi yhtäkkiä katoaa jonnekin, olemme tulleet maailmaan, jollaista emme olisi osanneet kuvitellakaan. Ja kuitenkin se on maailma, jossa meidän on tarkoitus elämämme elää - aina siihen asti, kunnes jälleen tulee aika astua uudesta ovesta. Elämämme päättyessä murtaudumme jälleen uuteen todellisuuteen, joka hämmästyttää meitä varmasti vähintään yhtä paljon. Mutta uskon, että tuo todellisuus ja tuo elämä on se, jossa koemme vihdoin saapuneemme perille ja tunnemme olevamme täydellisesti kotona. Kaipaus on vihdoin päättynyt.
Trumanin lähellä olevat ihmiset yrittivät tukahduttaa hänen kaipaustaan ja uskoaan siihen, mikä ei näy. Onneksi meidän asiamme ovat paremmin. Silloin kun epätoivo ja epäilykset ja kauhukuvat elämästä alkavat vallata mieltä, kannattaa lukea heprealaiskirjeen kirjoittajan meille jättämät rohkaisevat sanat: Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. Me emme ole kaipauksemme ja uskomme kanssa yksin, ympärillämme on iso joukko muita, jotka uskovat samalla tavalla. Osa heistä on jo oven tuolla puolen, näkymättöminä kannustajina jossakin ympärillämme, osa juoksee vielä täällä rinnallamme ja tsemppaa meitä eteenpäin.
Elokuvan The Best Exotic Marigold Hotel nuorella, rapistuvan hotellinsa kanssa kamppailevalla päähenkilöllä on tapana vaikeuksien keskellä rohkaista itseään ja muita sanoilla, joihin kätkeytyy ehkä enemmän kuin hän itsekään ymmärtää. Kuuntelepa, mitä hän sanoo: "Everything will be all right at the end. So if it´s not all right, it´s not yet the end." Upea viisaus! Lopussa kaikki tulee olemaan hyvin. Niinpä, jos kaikki ei ole vielä hyvin, emme ole vielä päässeet loppuun asti, matka on vielä kesken. Ei siis muuta kuin pää pystyyn, katse ylös ja jatkamaan matkaa yhdessä! Paras on vielä edessä.
maanantai 23. kesäkuuta 2014
The Fisher King
137 minuuttia, valmistusvuosi 1991. Ohjaus Terry Gilliam
Tämän viikon elokuvan myötä sukellamme maailmaan, jossa taru ja tosi kietoutuvat kiehtovasti yhteen. The Fisher King kertoo kahdesta New Yorkissa asuvasta miehestä, joita elämä on haavoittanut ja jotka se on sysännyt syvään syöksykierteeseen. Jack Lucas (Jeff Bridges) on ollut menestyvä radiojuontaja, jolla on ollut oma show ja laaja ihailijakunta. Henry Sagan (Robin Williams) on ollut yliopiston opettaja, jolla on ollut mieluinen työ, vakaa elämä ja kaunis vaimo.
Ja nyt Jack on töissä nuhjuisessa videovuokraamossa ja asustaa sen yläpuolella olevassa vaatimattomassa asunnossa liikkeen omistajan, uhkean ja temperamenttisen Anne Napolitanon (Mercedes Ruehl) kanssa. Elämä ahdistaa miestä, joka etsii lohtua pullosta ja viettää suurimman osan ajastaan synkkyyden keskellä. Entä Henry sitten? Hänen asiansa ovat vielä huonommalla tolalla. Hän majailee nyt kotitalonsa kellarissa, ja hänen ystäväpiiriään ovat kaupungin laitapuolen kulkijat, pummit ja puliukot. Jack on masentunut mutta silti vielä jotenkuten järjissään; Henryn tasapaino taas on järkkynyt pahasti. Hän ei tiedä kuka on, eikä muista mistä on tullut. Hän uskoo olevansa Parry, ritari, jolle on annettu suuri tehtävä ja jota paha Punainen ritari vainoaa.
Mutta miten miehet ovat ajautuneet nykyiseen ahdinkoonsa? Kaikki sai alkunsa muutamasta ajattelemattomasta sanasta, jotka Jack suuruutensa päivinä sylkäisi mikrofoniin ohjelmaansa juontaessaan. Sanoista sai kimmokkeen mies, joka meni ja tyhjensi haulikkonsa kaupunkilaisten suosimassa ravintolassa. Siellä olivat myös Henry ja hänen vaimonsa, joka sai surmansa ammuskelussa. Henry sekosi, Jack menetti työnsä, ja nyt ovat asiat niinkuin ovat.
Ja sitten, aivan odottamatta, eräänä yönä nämä kaksi kohtaavat Jackin harhaillessa epätoivon sävyttämällä yöllisellä retkellään. Parryn kasvot kirkastuvat, sillä hän uskoo nyt löytäneensä Valitun, joka on määrätty etsimään ja löytämään Graalin malja, tuo myyttinen astia, joka ei olekaan mikä tahansa kippo, vaan malja, jolla uskotaan olevan parantavia voimia. Tarun mukaan kyseessä on malja, jota Jeesus käytti viimeisellä ehtoollisella ja johon koottiin myös hänen ristillä vuotanut verensä.
Näin alkaa tuttavuus, josta Jack yrittää parhaansa mukaan pyristellä eroon, kunnes hän kuulee Parrya suojelevalta talonmieheltä miehen surullisen tarinan ja ymmärtää kauhukseen myös oman osuutensa siinä. Syyllisyys on musertaa Jackin, ja hän yrittää ostaa itsensä vapaaksi, ensin rahalla, sitten hyvillä teoilla. Mutta loppujen lopuksi itsekseen manaileva ja jupiseva Jack joutuu kuin joutuukin nöyrtymään ja esiintymään ritarina, joka hakee maljan (tai siis ryöstää miljonäärin kirjahyllystä tämän pojan palkintopokaalin, jota Parryn hämmentynyt mieli pitää Graalin maljana) ja tuo sen pahoinpitelyn kohteeksi joutuneen, koomassa makaavan Parryn odottaviin käsiin. Ja todellakin: ihme tapahtuu! Parry tulee tajuihinsa ja jatkaa elämäänsä - toivottavasti omana itsenään, muisti palanneena. Sitä ei tarina meille tosin enää kerro.
Eikä se ole tarpeenkaan. The Fisher Kingiä ei ole tarkoituskaan katsoa ja ruotia kuin realistista ihmis- tai ajankuvausta. Sen pinnan alle kätkeytyy jotakin enemmän ja jotakin ajattomampaa. Jotakin sellaista, josta sain maistiaisia opiskeluvuosinani, kun englanninkielisen kirjallisuuden luennolla opettaja alkoi kertoa vanhaa satua kalastajasta ja hänen vaimostaan, kampelasta ja kolmesta toivomuksesta. Tarina ja tapa, jolla karismaattinen englantilainen mieslehtori sitä kertoi, tempasivat minut kokonaan mukaansa. Arkisesta luentosalista tuli hetkeksi teatterinäyttämö. Hetkessä oli taikaa, joka vain syveni opettajan viitatessa salaperäisesti siihen, miten satu ja sen teema heikosta miehestä, vallanhimoisesta vaimosta ja ahneuden surkeasta lopusta innoitti ehkä itse Shakespeareakin, kun hän kirjoitti Macbethia.
Sama ajaton henkäys on läsnä The Fisher Kingissä. Elokuva vie katsojan mukanaan satuun, jossa sankari kohtaa matkansa varrella toinen toistaan omituisempia hahmoja, joista jokainen omalla tavallaan liittyy tarinaan ja vie sitä eteenpäin. Taianomainen ilmapiiri syntyy elokuvaan sisällytetystä myyttisestä tarinasta Fisher Kingistä, haavoittuneesta kuninkaasta, ja ihmeitä tekevästä maljasta, joka voi parantaa kuninkaan. Kun Parry kertoo tarinaa Jackille, hänestä tulee jälleen hetkeksi oma itsensä, kirjallisuuden tuntija, luennoitsija, jolla on kirkas mieli ja kauneudesta haltioituva sydän. Parry kertoo tuhat vuotta vanhaa tarinaa, Jack kuuntelee, ja samalla miehet tulevat itse osaksi tarinaa. Jack on kuin tuo haavoittunut kuningas, jota Parry, tarinan hullu, auttaa tuomalla hänelle parantavan maljan. Vai olisiko se sittenkin toisin päin? Ehkä Parry onkin haavoitettu kuningas ja Jack narri, joka saa olla auttamassa häntä paranemaan?
Erityisen kiehtovaksi elokuvan tekee kuitenkin se, että se ei uppoudu kokonaan mielikuvitusmaailmaan, vaan katsojan toinen käsi pidetään koko ajan lujasti kiinni todellisuudessa. Siitä pitää huolen varsinkin Anne Napolitanon jalat maassa pysyvä, yritystään ja sen asiakaskuntaa topakasti johtava ja renttumaista ja itsetuhoista Jackia uskollisesti rakastava hahmo. Juuri tämä saa aikaan sen jännittävän tunnelman, josta katsoja elokuvan päätyttyä löytää itsensä. Oliko se totta vai oliko se satua?
No, satuahan se tietysti vain oli, päättelee järkevä katsoja. Mutta niin kuin kaikkiin hyviin satuihin, tässäkin sankarin kasvutarinaan liittyy tärkeitä opetuksia. Jack saa oppia ainakin sen, että rikkaus ja maine ja kaikkien omien halujen tyydyttäminen ei tee ihmistä onnelliseksi, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja että olemme täällä auttaaksemme kanssakulkijoita, joita tiellä kohtaamme. Hyvät sadut ammentavat arvomaailmansa hyvin kaukaa, elämän virran syvistä alkulähteistä, niistä lainalaisuuksista, jotka on asetettu voimaan jo ennen kuin tuo virta kerran lähti liikkelle. Ne kertovat, miten hyvä elämä toimii, miten virta pysyy puhtaana ja vuolaana. Ja ne varoittavat, että jos et piittaa näistä hyvän elämän lainalaisuuksista, rikot itseäsi ja muita vastaan ja saastutat virran tai tukahdutat sen juoksun.
Entä Graalin malja sitten? Se lienee vain tarua, mutta ei ohiteta sitä, mistä se meille puhuu. Maljassa itsessään ei ollut mitään ihmeellistä, vaan sille merkityksen antoi Hän, joka tarjosi siitä juotavaa, ja maljan sisältö: Vapahtajan ristillä vuotanut veri ja sen parantava, vapauttava ja uutta luova voima. Graalin maljaa meillä ei ole, mutta me tiedämme tien todelliselle lähteelle, jossa tuo voima oikeasti toimii. Lähteelle, josta janoinen voi oikeasti juoda. Ja kun hän siitä juo, sammuu se jano, mitä mikään muu juoma ei voi tyydyttää. Onkohan meidän lähellämme joku Parry tai Jack, elämän murjoma kanssamatkaaja, jolle meidän pitäisi näyttää tietä tuon lähteen luo? Silläkin uhalla, että meitä niin tehdessämme saatetaan pitää hulluina ja narreina.
Tämän viikon elokuvan myötä sukellamme maailmaan, jossa taru ja tosi kietoutuvat kiehtovasti yhteen. The Fisher King kertoo kahdesta New Yorkissa asuvasta miehestä, joita elämä on haavoittanut ja jotka se on sysännyt syvään syöksykierteeseen. Jack Lucas (Jeff Bridges) on ollut menestyvä radiojuontaja, jolla on ollut oma show ja laaja ihailijakunta. Henry Sagan (Robin Williams) on ollut yliopiston opettaja, jolla on ollut mieluinen työ, vakaa elämä ja kaunis vaimo.
Ja nyt Jack on töissä nuhjuisessa videovuokraamossa ja asustaa sen yläpuolella olevassa vaatimattomassa asunnossa liikkeen omistajan, uhkean ja temperamenttisen Anne Napolitanon (Mercedes Ruehl) kanssa. Elämä ahdistaa miestä, joka etsii lohtua pullosta ja viettää suurimman osan ajastaan synkkyyden keskellä. Entä Henry sitten? Hänen asiansa ovat vielä huonommalla tolalla. Hän majailee nyt kotitalonsa kellarissa, ja hänen ystäväpiiriään ovat kaupungin laitapuolen kulkijat, pummit ja puliukot. Jack on masentunut mutta silti vielä jotenkuten järjissään; Henryn tasapaino taas on järkkynyt pahasti. Hän ei tiedä kuka on, eikä muista mistä on tullut. Hän uskoo olevansa Parry, ritari, jolle on annettu suuri tehtävä ja jota paha Punainen ritari vainoaa.
Mutta miten miehet ovat ajautuneet nykyiseen ahdinkoonsa? Kaikki sai alkunsa muutamasta ajattelemattomasta sanasta, jotka Jack suuruutensa päivinä sylkäisi mikrofoniin ohjelmaansa juontaessaan. Sanoista sai kimmokkeen mies, joka meni ja tyhjensi haulikkonsa kaupunkilaisten suosimassa ravintolassa. Siellä olivat myös Henry ja hänen vaimonsa, joka sai surmansa ammuskelussa. Henry sekosi, Jack menetti työnsä, ja nyt ovat asiat niinkuin ovat.
Ja sitten, aivan odottamatta, eräänä yönä nämä kaksi kohtaavat Jackin harhaillessa epätoivon sävyttämällä yöllisellä retkellään. Parryn kasvot kirkastuvat, sillä hän uskoo nyt löytäneensä Valitun, joka on määrätty etsimään ja löytämään Graalin malja, tuo myyttinen astia, joka ei olekaan mikä tahansa kippo, vaan malja, jolla uskotaan olevan parantavia voimia. Tarun mukaan kyseessä on malja, jota Jeesus käytti viimeisellä ehtoollisella ja johon koottiin myös hänen ristillä vuotanut verensä.
Näin alkaa tuttavuus, josta Jack yrittää parhaansa mukaan pyristellä eroon, kunnes hän kuulee Parrya suojelevalta talonmieheltä miehen surullisen tarinan ja ymmärtää kauhukseen myös oman osuutensa siinä. Syyllisyys on musertaa Jackin, ja hän yrittää ostaa itsensä vapaaksi, ensin rahalla, sitten hyvillä teoilla. Mutta loppujen lopuksi itsekseen manaileva ja jupiseva Jack joutuu kuin joutuukin nöyrtymään ja esiintymään ritarina, joka hakee maljan (tai siis ryöstää miljonäärin kirjahyllystä tämän pojan palkintopokaalin, jota Parryn hämmentynyt mieli pitää Graalin maljana) ja tuo sen pahoinpitelyn kohteeksi joutuneen, koomassa makaavan Parryn odottaviin käsiin. Ja todellakin: ihme tapahtuu! Parry tulee tajuihinsa ja jatkaa elämäänsä - toivottavasti omana itsenään, muisti palanneena. Sitä ei tarina meille tosin enää kerro.
Eikä se ole tarpeenkaan. The Fisher Kingiä ei ole tarkoituskaan katsoa ja ruotia kuin realistista ihmis- tai ajankuvausta. Sen pinnan alle kätkeytyy jotakin enemmän ja jotakin ajattomampaa. Jotakin sellaista, josta sain maistiaisia opiskeluvuosinani, kun englanninkielisen kirjallisuuden luennolla opettaja alkoi kertoa vanhaa satua kalastajasta ja hänen vaimostaan, kampelasta ja kolmesta toivomuksesta. Tarina ja tapa, jolla karismaattinen englantilainen mieslehtori sitä kertoi, tempasivat minut kokonaan mukaansa. Arkisesta luentosalista tuli hetkeksi teatterinäyttämö. Hetkessä oli taikaa, joka vain syveni opettajan viitatessa salaperäisesti siihen, miten satu ja sen teema heikosta miehestä, vallanhimoisesta vaimosta ja ahneuden surkeasta lopusta innoitti ehkä itse Shakespeareakin, kun hän kirjoitti Macbethia.
Sama ajaton henkäys on läsnä The Fisher Kingissä. Elokuva vie katsojan mukanaan satuun, jossa sankari kohtaa matkansa varrella toinen toistaan omituisempia hahmoja, joista jokainen omalla tavallaan liittyy tarinaan ja vie sitä eteenpäin. Taianomainen ilmapiiri syntyy elokuvaan sisällytetystä myyttisestä tarinasta Fisher Kingistä, haavoittuneesta kuninkaasta, ja ihmeitä tekevästä maljasta, joka voi parantaa kuninkaan. Kun Parry kertoo tarinaa Jackille, hänestä tulee jälleen hetkeksi oma itsensä, kirjallisuuden tuntija, luennoitsija, jolla on kirkas mieli ja kauneudesta haltioituva sydän. Parry kertoo tuhat vuotta vanhaa tarinaa, Jack kuuntelee, ja samalla miehet tulevat itse osaksi tarinaa. Jack on kuin tuo haavoittunut kuningas, jota Parry, tarinan hullu, auttaa tuomalla hänelle parantavan maljan. Vai olisiko se sittenkin toisin päin? Ehkä Parry onkin haavoitettu kuningas ja Jack narri, joka saa olla auttamassa häntä paranemaan?
Erityisen kiehtovaksi elokuvan tekee kuitenkin se, että se ei uppoudu kokonaan mielikuvitusmaailmaan, vaan katsojan toinen käsi pidetään koko ajan lujasti kiinni todellisuudessa. Siitä pitää huolen varsinkin Anne Napolitanon jalat maassa pysyvä, yritystään ja sen asiakaskuntaa topakasti johtava ja renttumaista ja itsetuhoista Jackia uskollisesti rakastava hahmo. Juuri tämä saa aikaan sen jännittävän tunnelman, josta katsoja elokuvan päätyttyä löytää itsensä. Oliko se totta vai oliko se satua?
No, satuahan se tietysti vain oli, päättelee järkevä katsoja. Mutta niin kuin kaikkiin hyviin satuihin, tässäkin sankarin kasvutarinaan liittyy tärkeitä opetuksia. Jack saa oppia ainakin sen, että rikkaus ja maine ja kaikkien omien halujen tyydyttäminen ei tee ihmistä onnelliseksi, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja että olemme täällä auttaaksemme kanssakulkijoita, joita tiellä kohtaamme. Hyvät sadut ammentavat arvomaailmansa hyvin kaukaa, elämän virran syvistä alkulähteistä, niistä lainalaisuuksista, jotka on asetettu voimaan jo ennen kuin tuo virta kerran lähti liikkelle. Ne kertovat, miten hyvä elämä toimii, miten virta pysyy puhtaana ja vuolaana. Ja ne varoittavat, että jos et piittaa näistä hyvän elämän lainalaisuuksista, rikot itseäsi ja muita vastaan ja saastutat virran tai tukahdutat sen juoksun.
Entä Graalin malja sitten? Se lienee vain tarua, mutta ei ohiteta sitä, mistä se meille puhuu. Maljassa itsessään ei ollut mitään ihmeellistä, vaan sille merkityksen antoi Hän, joka tarjosi siitä juotavaa, ja maljan sisältö: Vapahtajan ristillä vuotanut veri ja sen parantava, vapauttava ja uutta luova voima. Graalin maljaa meillä ei ole, mutta me tiedämme tien todelliselle lähteelle, jossa tuo voima oikeasti toimii. Lähteelle, josta janoinen voi oikeasti juoda. Ja kun hän siitä juo, sammuu se jano, mitä mikään muu juoma ei voi tyydyttää. Onkohan meidän lähellämme joku Parry tai Jack, elämän murjoma kanssamatkaaja, jolle meidän pitäisi näyttää tietä tuon lähteen luo? Silläkin uhalla, että meitä niin tehdessämme saatetaan pitää hulluina ja narreina.
maanantai 16. kesäkuuta 2014
Signs
102 minuuttia, valmistusvuosi 2002. Ohjaus M. Night Shyamalan
M. Night Shyamalan on käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvia, joita olen aina mielenkiinnolla odottanut ja mielelläni katsellut. Näin aina The Happeningiin saakka, joka ei ollut ainoastaan käsittämätön ja kamala, vaan suorastaan käsittämättömän kamala. Se aloitti miehen tuotannossa laskusuhdanteen, joka toivottavasti jossain vaiheessa päättyy, sillä parhaimmillaan Shyamalan on virkistävän erilainen elokuvantekijä. Tunnetuin hänen elokuvistaan lienee The Sixth Sense - Kuudes aisti, joka on juoneltaan todella ovela, mutta ei välttämättä kestä kovin montaa katselukertaa. Suosikkini tämän intialaissyntyisen ohjaajan tuotoksista onkin Signs.
Jo alkuteksteistään alkaen tunnelmaltaan hitchcockmaisen elokuvan juoneen kietoutuu niin ulkoavaruudesta tulevia vihamielisiä olentoja, arvoituksellisia viimeisiä sanoja, kroonista sairautta kuin epäonnistunutta urheilu-uraakin. Mutta sen pääteema on usko, jota epäilykset nakertavat. Elokuvan päähenkilö Graham Hess (Mel Gibson) on mies, jonka pitäisi jo ammattinsakin puolesta uskoa. Tämä pastori on kuitenkin kadottanut uskonsa menetettyään vaimonsa traagisessa, täysin turhassa ja vain onnettoman sattuman aikaansaamassa onnettomuudessa. Hän kieltää ehdottomasti kutsumasta itseään enää Isäksi, ja sokeripalakin on joutanut lipastonlaatikkoon. Hän ei halua eikä aio enää uskoa Jumalaan, joka voi antaa tällaista tapahtua.
Grahamin maailma on romahtanut, mutta katastrofi uhkaa myös laajemmin. Avaruusoliot piirittävät maapalloa, ja pelon vallassa olevat kaupunkilaiset katsovat Grahamiin edelleen kuin lauma paimeneensa: he odottavat häneltä apua, tukea ja kuuntelevaa korvaa. Ja isä, ainakin pienellä i:llä, hän on edelleen äidittömiksi jääneille lapsilleen, pojalleen Morganille (Rory Culkin) ja tyttärelleen Bolle (Abigail Breslin). Gibson on oikeassa elämässään ollut suuren perheen isä, ja kaikesta näkee, että hän on saanut paljon harjoitusta lasten kanssa olemisesta. Kuinka luontevasti hän vetääkään lapsensa lähelleen, koppaa heidät syliinsä ja kyykistyy juttelemaan heidän kanssaan. Uskonkysymykset ovat myös katoliselle Gibsonille tuttuja, ja ehkäpä Signs on toiminut yhtenä askeleena tiellä, joka johti hänet pari vuotta myöhemmin tekemään elokuvansa The Passion of The Christ.
Graham Hess pitää hyvää huolta lapsistaan ja myös veljestään Merrillistä (Joaquin Phoenix), joka on onnettomuuden jälkeen muuttanut asumaan veljensä perheen luokse. Mutta syvä ristiriita myllertää miehen sisimmässä. Oikeastaan hän haluaisi vain luovuttaa ja antaa periksi. Samaan aikaan hän kuitenkin tietää, että periksi antaminen ei ole vaihtoehto, koska hän kantaa huolta jäljelle jääneistä rakkaistaan.Vaikka se tärkein ihminen onkin häneltä nyt viety, silti on jäljellä ihmisiä, joita hän rakastaa ja joiden vuoksi hän murehtii. Kunpa edes he varjeltuisivat, toivoo hän, mutta kieltäytyy muuttamasta toivomustaan rukoukseksi. Eihän hän enää usko, että on olemassa ketään, joka kuulisi nuo rukoukset.
Perhe on hämmentynyt. Poissa on entinen turvallisesti Jumalaan luottava ja uskostaan voimaa ja rauhaa ammentava isä, ja tilalla on synkkä, katkera ja pelokas mies. "Etkö voisi teeskennellä olevasi sellainen kuin olit ennen? Etkö voisi lohduttaa minua? ", anelee Merrill veljesten katsellessa televisiosta maailmanloppua ennustavia uutisia. Mutta Graham ei pysty siihen. Hän haluaa liittyä siihen joukkoon ihmisiä, jotka uskovat olevansa elämässään oman viisautensa, voimansa ja onnensa varassa, eivätkä kuvittele, että joku suurempi suojelee heitä. Joukkoon, joka ei koskaan pety, koska ei odota mitään. "Ei meitä kukaan tuolla suojele. Olemme omillamme", yhtyy tuohon kuoroon myös Graham.
Mies tuntuu saavan jonkinlaista kieroutunutta nautintoa siitä, että kaiken loppu on lähellä, ja hänestä alkaa viimeinkin huokua voimaa ja rohkeutta. Pian avaruusoliot valtaavat maapallon ja kaikki loppuu. Myös kärsimys ja turhat kysymykset. Grahamin ilme kirkastuu, ja hän alkaa suunnitella ruokahetkeä, josta tulisi kuin kuolemaantuomittujen viimeinen ateria, jolloin he saavat pyytää syötäväkseen aivan mitä vain haluavat. Terveellisyys on nyt sivuseikka. Hän kerää perheenjäsenten ruokatoivomukset ja toteuttaa ne käden käänteessä. He istuvat pöytään, mutta pyynnöistä huolimatta isä kieltäytyy siunaamasta ruokaa. "Me emme rukoile. Syökää!" kivahtaa hän.
Painajaismainen perheillallinen jatkuu Morganin huudahtaessa vihaavansa isäänsä, koska tämä antoi äidin kuolla. Graham jähmettyy hetkeksi, pojan sanat iskevät häneen kuin tikari. Mutta hän kovettaa itsensä ja jatkaa oudon ruokailurituaalin toimittamista. "Minä en tuhlaa enää hetkeäkään elämästäni rukouksiin. Nyt nautitaan ruuasta. Kukaan ei voi estää meitä nauttimasta tästä ruuasta! Nauttikaa!" karjaisee isä hampaat irvessä. Pieni Bo alkaa tuhertaa itkua, eikä se muillakaan taida kaukana olla. Vaikka kaikilla on lautasellaan pyytämäänsä herkkuruokaa, kukaan ei pysty iloitsemaan annoksestaan saati syömään sitä. On sydäntäsärkevää seurata, miten Graham alkaa marttyyrimaisin elein ja katkeamispistettä lähestyen raivokkaasti haarukoida ruokaa muiden lautasilta. Hyvä on, vai ei kelpaa, hän ainakin syö! Kunnes mies murtuu ja purskahtaa itkuun ja koppaa lopuksi koko perheensä syliinsä.
Signs kuvaa kärsimyksen keskellä uskon ja epäilysten kanssa kamppailevaa ihmistä koskettavasti, ja vaikka aihe on raskas, Grahamin rakkaus perhettään kohtaan ja myös silloin tällöin pilkahteleva huumori tasapainottavat katselukokemusta. Miehen murtautuminen pimeydestä jälleen kohti valoa alkaa hänen luotsatessaan poikaansa läpi astmakohtauksen. Lempeästi ja lujasti hän rohkaisee poikaa hengittämään, olemaan vailla pelkoa ja vain luottamaan siihen, että hengitys alkaa jälleen kulkea. Graham tuntuu kehottavan näillä sanoilla myös itseään, ja hänen keskusteluyhteytensä Jumalan kanssa alkaa palautua samaan aikaan. Henki todellakin kulkee jälleen. No, ensi sanoikseen hän tosin sanoo Jumalalle vihaavansa tätä, mutta taivaassa varmasti näitäkin sanoja arvostetaan enemmän kuin täyttä mykkäkoulua.
Miten meidän pitäisi suhtautua elämään? Pitäisikö meidän uskoa, että tuolla jossakin on joku meitä suurempi, joka pitää meistä huolta? Vai pitäisikö ajatella, että olemme oman onnemme nojassa? Kaikki me varmasti joskus hapuilemme näiden kahden ajatustavan välillä, ja kysymyksille ja epäilyksillekin on oltava tilaa. Mutta niin kuin Grahamin läheiset katsoivat odottaen häneen, mekin tarvitsemme lähellemme ihmisiä, jotka jaksavat uskoa ja toivoa, maailmanlopun uhan edelläkin. Ihmisiä, jotka oman yhteisönsä keskellä ylläpitävät toivoa, tapahtui sitten mitä tahansa. Mutta mistä tuollaisen toivon voi saada?
Raskas menetys voi horjuttaa uskoa hyvään Jumalaan. Yrityksistään huolimatta Graham ei kuitenkaan pysty heittämään uskoaan pois kuin eilisen päivän sanomalehteä, vaan kaikki hänessä käskee pitämään siitä tiukasti kiinni. Älä päästä irti toivosta, kuiskaa hänen sisimpänsä. Sillä hän tietää, että jos hän päästää irti uskosta ja toivosta, hänelle ei jää yhtään mitään. Ihminen, jonka sydämeen usko on joskus syntynyt, voi kapinoida ja kiukutella ja itkeä ja kirota, mutta en usko, että hän syvällä sisimmässään kuitenkaan koskaan pystyy lopullisesti irrottamaan siitä toivosta, että Jumala on.
"Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat."Nämä Pietarin Jeesukselle sanomat sanat, jotka Johannes on tallentanut evankeliumiinsa, eivät piinaavan tuskan ja polttavan kärsimyksen keskellä anna huumepiikin kaltaista nopeaa helpotusta. Mutta ne antavat jotakin enemmän: toivon, joka kumpuaa siitä tietoisuudesta, että vaikka minun kärsimykseni ei katoaisikaan mihinkään, silti on joku, jolla on viimeinen sana hallussaan, myös minun tilanteeseeni. Kävipä miten tahansa, on olemassa joku joka pystyy auttamaan minua. Siksi hänen lähellään kannattaa pysytellä, vaikka kaikki ympärillä sortuisi - ja varsinkin silloin.
Graham Hess ei palaa Jumalan luo sen vuoksi, että olisi kokenut Jumalan korvaavan hänen menetyksensä hyvittämällä sen jotenkin. Hän palaa siksi, että ahdistuksensa keskelläkin hän on koko ajan tiennyt, että ei ole ketään muuta. Hän on saanut kokea jotakin samaa kuin ne kolme kaverusta, joista Danielin kirjassa kerrotaan. Miehet tuomitaan kirjaimellisesti ja konkreettisesti tuliseen pätsiin, ja vähän ennen sinne joutumistaan he rohkeasti julistavat, että heidän Jumalansa voi pelastaa heidät sieltä. Kunnioitusta herättävää uskoa, eikö vain? Mutta varsinainen pommi tulee vasta tämän jälkeen, kun he jatkavat sanoen, että vaikka Jumala ei pelastaisikaan heitä, he eivät kuitenkaan suostuisi palvelemaan muita jumalia.
Niin, aina Jumala ei pelasta eikä paranna eikä estä onnettomuuksia. Ja siitä huolimatta meidän paras ja ainoa todellinen turvamme on hänessä ja hänen lähellään. Elokuvan upein hetki on sen loppu, jossa Graham jälleen pukee papinkauluksen päälleen ja lähtee siihen työhön, johon hänet on kutsuttu: tuomaan toivoa, lohdutusta ja rohkaisua ihmisille. Luulenpa, että käytyään läpi oman tulisen pätsinsä hän pystyy toimimaan tuossa tehtävässään paremmin kuin koskaan ennen.
M. Night Shyamalan on käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvia, joita olen aina mielenkiinnolla odottanut ja mielelläni katsellut. Näin aina The Happeningiin saakka, joka ei ollut ainoastaan käsittämätön ja kamala, vaan suorastaan käsittämättömän kamala. Se aloitti miehen tuotannossa laskusuhdanteen, joka toivottavasti jossain vaiheessa päättyy, sillä parhaimmillaan Shyamalan on virkistävän erilainen elokuvantekijä. Tunnetuin hänen elokuvistaan lienee The Sixth Sense - Kuudes aisti, joka on juoneltaan todella ovela, mutta ei välttämättä kestä kovin montaa katselukertaa. Suosikkini tämän intialaissyntyisen ohjaajan tuotoksista onkin Signs.
Jo alkuteksteistään alkaen tunnelmaltaan hitchcockmaisen elokuvan juoneen kietoutuu niin ulkoavaruudesta tulevia vihamielisiä olentoja, arvoituksellisia viimeisiä sanoja, kroonista sairautta kuin epäonnistunutta urheilu-uraakin. Mutta sen pääteema on usko, jota epäilykset nakertavat. Elokuvan päähenkilö Graham Hess (Mel Gibson) on mies, jonka pitäisi jo ammattinsakin puolesta uskoa. Tämä pastori on kuitenkin kadottanut uskonsa menetettyään vaimonsa traagisessa, täysin turhassa ja vain onnettoman sattuman aikaansaamassa onnettomuudessa. Hän kieltää ehdottomasti kutsumasta itseään enää Isäksi, ja sokeripalakin on joutanut lipastonlaatikkoon. Hän ei halua eikä aio enää uskoa Jumalaan, joka voi antaa tällaista tapahtua.
Grahamin maailma on romahtanut, mutta katastrofi uhkaa myös laajemmin. Avaruusoliot piirittävät maapalloa, ja pelon vallassa olevat kaupunkilaiset katsovat Grahamiin edelleen kuin lauma paimeneensa: he odottavat häneltä apua, tukea ja kuuntelevaa korvaa. Ja isä, ainakin pienellä i:llä, hän on edelleen äidittömiksi jääneille lapsilleen, pojalleen Morganille (Rory Culkin) ja tyttärelleen Bolle (Abigail Breslin). Gibson on oikeassa elämässään ollut suuren perheen isä, ja kaikesta näkee, että hän on saanut paljon harjoitusta lasten kanssa olemisesta. Kuinka luontevasti hän vetääkään lapsensa lähelleen, koppaa heidät syliinsä ja kyykistyy juttelemaan heidän kanssaan. Uskonkysymykset ovat myös katoliselle Gibsonille tuttuja, ja ehkäpä Signs on toiminut yhtenä askeleena tiellä, joka johti hänet pari vuotta myöhemmin tekemään elokuvansa The Passion of The Christ.
Graham Hess pitää hyvää huolta lapsistaan ja myös veljestään Merrillistä (Joaquin Phoenix), joka on onnettomuuden jälkeen muuttanut asumaan veljensä perheen luokse. Mutta syvä ristiriita myllertää miehen sisimmässä. Oikeastaan hän haluaisi vain luovuttaa ja antaa periksi. Samaan aikaan hän kuitenkin tietää, että periksi antaminen ei ole vaihtoehto, koska hän kantaa huolta jäljelle jääneistä rakkaistaan.Vaikka se tärkein ihminen onkin häneltä nyt viety, silti on jäljellä ihmisiä, joita hän rakastaa ja joiden vuoksi hän murehtii. Kunpa edes he varjeltuisivat, toivoo hän, mutta kieltäytyy muuttamasta toivomustaan rukoukseksi. Eihän hän enää usko, että on olemassa ketään, joka kuulisi nuo rukoukset.
Perhe on hämmentynyt. Poissa on entinen turvallisesti Jumalaan luottava ja uskostaan voimaa ja rauhaa ammentava isä, ja tilalla on synkkä, katkera ja pelokas mies. "Etkö voisi teeskennellä olevasi sellainen kuin olit ennen? Etkö voisi lohduttaa minua? ", anelee Merrill veljesten katsellessa televisiosta maailmanloppua ennustavia uutisia. Mutta Graham ei pysty siihen. Hän haluaa liittyä siihen joukkoon ihmisiä, jotka uskovat olevansa elämässään oman viisautensa, voimansa ja onnensa varassa, eivätkä kuvittele, että joku suurempi suojelee heitä. Joukkoon, joka ei koskaan pety, koska ei odota mitään. "Ei meitä kukaan tuolla suojele. Olemme omillamme", yhtyy tuohon kuoroon myös Graham.
Mies tuntuu saavan jonkinlaista kieroutunutta nautintoa siitä, että kaiken loppu on lähellä, ja hänestä alkaa viimeinkin huokua voimaa ja rohkeutta. Pian avaruusoliot valtaavat maapallon ja kaikki loppuu. Myös kärsimys ja turhat kysymykset. Grahamin ilme kirkastuu, ja hän alkaa suunnitella ruokahetkeä, josta tulisi kuin kuolemaantuomittujen viimeinen ateria, jolloin he saavat pyytää syötäväkseen aivan mitä vain haluavat. Terveellisyys on nyt sivuseikka. Hän kerää perheenjäsenten ruokatoivomukset ja toteuttaa ne käden käänteessä. He istuvat pöytään, mutta pyynnöistä huolimatta isä kieltäytyy siunaamasta ruokaa. "Me emme rukoile. Syökää!" kivahtaa hän.
Painajaismainen perheillallinen jatkuu Morganin huudahtaessa vihaavansa isäänsä, koska tämä antoi äidin kuolla. Graham jähmettyy hetkeksi, pojan sanat iskevät häneen kuin tikari. Mutta hän kovettaa itsensä ja jatkaa oudon ruokailurituaalin toimittamista. "Minä en tuhlaa enää hetkeäkään elämästäni rukouksiin. Nyt nautitaan ruuasta. Kukaan ei voi estää meitä nauttimasta tästä ruuasta! Nauttikaa!" karjaisee isä hampaat irvessä. Pieni Bo alkaa tuhertaa itkua, eikä se muillakaan taida kaukana olla. Vaikka kaikilla on lautasellaan pyytämäänsä herkkuruokaa, kukaan ei pysty iloitsemaan annoksestaan saati syömään sitä. On sydäntäsärkevää seurata, miten Graham alkaa marttyyrimaisin elein ja katkeamispistettä lähestyen raivokkaasti haarukoida ruokaa muiden lautasilta. Hyvä on, vai ei kelpaa, hän ainakin syö! Kunnes mies murtuu ja purskahtaa itkuun ja koppaa lopuksi koko perheensä syliinsä.
Signs kuvaa kärsimyksen keskellä uskon ja epäilysten kanssa kamppailevaa ihmistä koskettavasti, ja vaikka aihe on raskas, Grahamin rakkaus perhettään kohtaan ja myös silloin tällöin pilkahteleva huumori tasapainottavat katselukokemusta. Miehen murtautuminen pimeydestä jälleen kohti valoa alkaa hänen luotsatessaan poikaansa läpi astmakohtauksen. Lempeästi ja lujasti hän rohkaisee poikaa hengittämään, olemaan vailla pelkoa ja vain luottamaan siihen, että hengitys alkaa jälleen kulkea. Graham tuntuu kehottavan näillä sanoilla myös itseään, ja hänen keskusteluyhteytensä Jumalan kanssa alkaa palautua samaan aikaan. Henki todellakin kulkee jälleen. No, ensi sanoikseen hän tosin sanoo Jumalalle vihaavansa tätä, mutta taivaassa varmasti näitäkin sanoja arvostetaan enemmän kuin täyttä mykkäkoulua.
Miten meidän pitäisi suhtautua elämään? Pitäisikö meidän uskoa, että tuolla jossakin on joku meitä suurempi, joka pitää meistä huolta? Vai pitäisikö ajatella, että olemme oman onnemme nojassa? Kaikki me varmasti joskus hapuilemme näiden kahden ajatustavan välillä, ja kysymyksille ja epäilyksillekin on oltava tilaa. Mutta niin kuin Grahamin läheiset katsoivat odottaen häneen, mekin tarvitsemme lähellemme ihmisiä, jotka jaksavat uskoa ja toivoa, maailmanlopun uhan edelläkin. Ihmisiä, jotka oman yhteisönsä keskellä ylläpitävät toivoa, tapahtui sitten mitä tahansa. Mutta mistä tuollaisen toivon voi saada?
Raskas menetys voi horjuttaa uskoa hyvään Jumalaan. Yrityksistään huolimatta Graham ei kuitenkaan pysty heittämään uskoaan pois kuin eilisen päivän sanomalehteä, vaan kaikki hänessä käskee pitämään siitä tiukasti kiinni. Älä päästä irti toivosta, kuiskaa hänen sisimpänsä. Sillä hän tietää, että jos hän päästää irti uskosta ja toivosta, hänelle ei jää yhtään mitään. Ihminen, jonka sydämeen usko on joskus syntynyt, voi kapinoida ja kiukutella ja itkeä ja kirota, mutta en usko, että hän syvällä sisimmässään kuitenkaan koskaan pystyy lopullisesti irrottamaan siitä toivosta, että Jumala on.
"Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat."Nämä Pietarin Jeesukselle sanomat sanat, jotka Johannes on tallentanut evankeliumiinsa, eivät piinaavan tuskan ja polttavan kärsimyksen keskellä anna huumepiikin kaltaista nopeaa helpotusta. Mutta ne antavat jotakin enemmän: toivon, joka kumpuaa siitä tietoisuudesta, että vaikka minun kärsimykseni ei katoaisikaan mihinkään, silti on joku, jolla on viimeinen sana hallussaan, myös minun tilanteeseeni. Kävipä miten tahansa, on olemassa joku joka pystyy auttamaan minua. Siksi hänen lähellään kannattaa pysytellä, vaikka kaikki ympärillä sortuisi - ja varsinkin silloin.
Graham Hess ei palaa Jumalan luo sen vuoksi, että olisi kokenut Jumalan korvaavan hänen menetyksensä hyvittämällä sen jotenkin. Hän palaa siksi, että ahdistuksensa keskelläkin hän on koko ajan tiennyt, että ei ole ketään muuta. Hän on saanut kokea jotakin samaa kuin ne kolme kaverusta, joista Danielin kirjassa kerrotaan. Miehet tuomitaan kirjaimellisesti ja konkreettisesti tuliseen pätsiin, ja vähän ennen sinne joutumistaan he rohkeasti julistavat, että heidän Jumalansa voi pelastaa heidät sieltä. Kunnioitusta herättävää uskoa, eikö vain? Mutta varsinainen pommi tulee vasta tämän jälkeen, kun he jatkavat sanoen, että vaikka Jumala ei pelastaisikaan heitä, he eivät kuitenkaan suostuisi palvelemaan muita jumalia.
Niin, aina Jumala ei pelasta eikä paranna eikä estä onnettomuuksia. Ja siitä huolimatta meidän paras ja ainoa todellinen turvamme on hänessä ja hänen lähellään. Elokuvan upein hetki on sen loppu, jossa Graham jälleen pukee papinkauluksen päälleen ja lähtee siihen työhön, johon hänet on kutsuttu: tuomaan toivoa, lohdutusta ja rohkaisua ihmisille. Luulenpa, että käytyään läpi oman tulisen pätsinsä hän pystyy toimimaan tuossa tehtävässään paremmin kuin koskaan ennen.
maanantai 9. kesäkuuta 2014
Good Will Hunting
126 minuuttia, valmistusvuosi 1997. Ohjaus Gus Van Sant
Good Will Hunting on elokuva, jonka teemana on luottamus. Luottamus toiseen ihmiseen ja luottamus elämään, siihen että se kantaa, vaikka välillä myrskyääkin niin että purtemme on haaksirikkoutua. Elokuvan päähenkilöinä on kaksi miestä, toinen elämänsä alussa ja toinen kääntynyt jo loppusuoralle, siihen kohtaan, jossa voi yhtyä Kaija Koon laulun sanoihin ja todeta, että alkuun on matkaa loppua enemmän. Yhteistä miehille on se, että molempien menneisyydessä on asioita, jotka ovat haavoittaneet ja rikkoneet heitä ja vieneet luottamuksen elämään. Heidän tapansa reagoida elämän kolhuihin on kuitenkin erilainen. Siinä missä toinen purkaa vihansa ja pettymyksensä ulos väkivaltaisena käytöksenä, toinen hautaa sen sisälleen ja antaa vihansa kalvaa itseään. Kun näiden miesten tiet sitten yhtyvät, kumpikaan ei tapaamisten jälkeen ole enää entisellään.
Will Hunting (Matt Damon) on nuori mies, joka työkseen siivoaa yliopistolla ja vapaa-aikanaan, milloin ei ole kahakoimassa jossakin, notkuu kavereidensa kanssa baareissa. Mutta hänessä on toinenkin puoli. Kotona ollessaan hän tutkii ja lukee ja tankkaa itseensä huipputason tietoa eri aloilta. Hänellä on myös erityinen lahja: hän on matemaattinen superlahjakkuus, mikä tulee ilmi kun hän matematiikan laitoksen lattiaa luututessaan huomaa seinälle jätetyn vaativan matemaattisen probleeman ja ratkaisee sen.
Kun professori Gerald Lambeaulle (Stellan Skarsgård) selviää, kuka tehtävän on ratkaissut, hän haluaa heti ottaa Willin suojatikseen ja lähteä luotsaamaan tätä matemaattista neroa kohti mainetta ja kuuluisuutta. Mutta ennen sitä Will pitää saada käyttäytymään kunnon ihmisen tavoin. Poika on ollut pidätettynä väkivaltaisuudesta niin monta kertaa, että häntä uhkaa vankilatuomio, ellei hän suostu käymään läpi terapiaa, joka voisi auttaa häntä muuttamaan tuhoisia toimintamallejaan.
Terapeutteja tulee ja menee, ja Will leikittelee heidän kanssa kuin kissa hiirellä. Hän teeskentelee ensin antautuvansa heidän hoidettavakseen ja ampuu sitten koko yrityksen alas. Kukaan ei kestä Willin kanssa yhtä kertaa kauempaa, ja Lambeaun on lopulta käytettävä viimeinen korttinsa. Vasten tahtoaankin hänen on nyt pyydettävä vanhaa opiskelutoveriaan, joka toimii yliopistolla psykologian opettajana, tapaamaan Williä. Ehkä Sean Maguire (Robin Williams) voisi päästä murtautumaan pojan kuoren läpi. Menneisyyden ristiriidat tekevät miesten välit vaivautuneiksi ja etäisiksi. Erityisen vaikeaa Gerryn on ollut kohdata vanhaa ystäväänsä tämän pitkään sairastaneen vaimon kuoleman jälkeen. Sen myötä jokin Seanissa tuntuu sammuneen.
Mutta Seanilla on hyvä sydän, ja hän suostuu tapaamaan Willin. Hän ei kuitenkaan alistu pojan komenneltavaksi, vaan ottaa tapaamisissa johtajuuden. "Ei enää konnankoukkuja, kepposia eikä hölmöilyjä", oli yksi aikaisemmista terapeuteista toruskellut Williä, kuin pikkupoikaa, joka on käynyt omenavarkaissa. Sean on eri maata. Itse katujen kasvattina hän tietää millaisesta maailmasta Will tulee. Ja hän laatii pelisäännöt. Se alkaa siitä, että hän häätää terapiaistuntoa seuraamaan tulleen Lambeaun assistentteineen ulos huoneesta, ja jatkuu sillä, että hän näyttää Willille missä raja kulkee. Poika tutkii ja tulkitsee Seanin maalaamaa kuvaa yksinäisestä soutajasta ja oivaltaa siihen kätkeytyvän tuskan pelottavan tarkasti. Laskien julmaa pilaa Seanin vaimosta Will osuu tietämättään terapeuttinsa arimpaan kohtaan. Seuraavassa hetkessä hän löytää itsensä seinää vasten paiskattuna, Seanin käsi kurkullaan. "Puhu vielä kerrankin vaimostani noin halventavasti, niin tapan sinut! Ymmärrätkö? "sanoo Sean uhkaavasti. Ystävällisen ja hajamielisen näköisestä menninkäisestä kuoriutuukin yllättäen esiin varsinainen Rambo!
Huh, olipa varsinainen alku terapiasuhteelle! Olisikin voinut luulla, että näiden kahden ensimmäinen tapaaminen jäisi myös viimeiseksi. Mutta toisin käy. Nyt näyttää löytyneen ihminen, joka puhuu kieltä jota Will ymmärtää. Kummallakin on tuskansa, ja vaikka toiselle miehistä on annettu virallinen "parantajan" rooli, tapaamisten aikana heidän molempien sisimpänsä kipukohtia nostetaan esiin ja hoidetaan - niin kuin ihmisten välisessä syvässä ja luottamuksellisessa vuorovaikutuksessa yleensä tapahtuu.
Terapian tehon takaa se, että Sean ei suostu tanssimaan Willin pillin mukaan eikä anna tälle periksi. Jos Will haluaa istua tunnin hiljaa, sitten istutaan hiljaa. Mutta viikon kuluttua tavataan taas samaan aikaan. Sean on järkähtämätön, ja Will alkaa kokea olonsa turvalliseksi. Luottamus, tuo kaikkein oleellisin seikka terapiassa, alkaa rakentua terapeutin ja potilaan välille. Willin elämäntarinan Sean on jo lukenut hänen papereistaan, mutta vähitellen kipeä menneisyys alkaa myös tihkua pojasta ulos. Väkivaltaa ja hylkäämisiä niin paljon ja niin monta kertaa, että sydän on ollut pakko haudata paksun kuoren alle.
Ja sieltä sen sitten kaivaa esiin Sean. Aivan uskomattoman koskettava on kohtaus, jossa Will vihdoin kertoo väläyksen siitä, mitä hän lapsena joutui kasvatti-isänsä käsissä kokemaan. Will kuittaa karmaisevan tarinansa olkapäiden kohautuksella ja naurahduksella. Tunnelma tiivistyy ja elokuva saavuttaa huippukohtansa, kun Sean äkkiä kysyy Williltä, ymmärtääkö poika, että mikään tuosta mitä hänelle on tapahtunut ja tehty, ei ollut hänen syytänsä. "Joo, tiedän" vastaa Will, jälleen naureskellen ja olkapäitään kohautellen. Mutta Sean ei tyydy tähän. Hän näkee syvemmälle ja ymmärtää, että Will ei usko siihen mitä sanoo. Ja niin Sean toistaa sanansa: "Se ei ole sinun syytäsi." Taas sama reaktio Williltä. Ja Sean toistaa, tullen koko ajan lähemmäksi Williä, katsoen häntä kiinteästi, kuin yrittäen herättää pojan pahasta unesta, jossa tämä on ollut koko elämänsä ajan.
Ja lopulta viesti menee perille. Will purskahtaa itkuun - varmasti ensimmäisen kerran vuosikausiin - ja painautuu Seanin syliin. "Se ei ole sinun syytäsi", toistaa Sean lempeästi. Millainen määrä tuskaa onkaan ollut kätkettynä Willin kovan ja virnuilevan ulkokuoren alle. Ja miten valtava onkaan helpotus, kun sen saa vihdoin päästää ulos. Se ei ollut sinun syytäsi. Mistä ikinä sitten onkaan kyse meidän elämässämme, uskon, että niin monen olisi tärkeä saada kuulla nuo sanat ja pystyä ottamaan ne vastaan sydämeensä. Millainen vapaus siitä voisikaan seurata!
Wilfrid Stinissen on kirjoittanut seuraavat viisaat sanat: "Sydän näkee syvimpään todellisuuteen saakka. Myös ihmissuhteissasi näet etupäässä sydämellä. Silmillä voit katsella toisia, pitkään ja tarkasti, ilman että silti tosiasiassa näet heitä. Monet ihmiset ovat onnettomia siksi, ettei kukaan ole nähnyt heitä sydämen silmin. " Willin onni oli saada elämäänsä Seanin kaltainen ihminen, joka näki toisen ihmisen sydämellään, ei vain terapiakohteena, tapauksena, haasteena joka täytyy selvittää, kuten aikaisemmat terapeutit. Hän näki Willistä, että tämä ei suinkaan ollut se itsevarma nuorimies, miltä hän ulospäin näytti, vaan pikkupoika, joka pelkäsi kuollakseen. Ja tuon pikkupojan Sean halusi auttaa ulos pelon häkistä.
Willin tarina on koskettava, mutta Sean henkilönä puhuttelee minua vielä enemmän. On hienoa seurata, miten hän laittaa itsensä kokonaan peliin Willin hyväksi. Hän ei pitäydy perinteisessä, etäisessä terapeutin roolissa, vaan antautuu vuorovaikutukseen. Hän on kuin se turvallinen, rakastava mutta samalla oman särkyneisyytensä ja vajavaisuutensa tunnistava ja myöntävä isä, jota Willillä ei koskaan ollut. Ja kun Sean saa olla seuraamassa toisen menneisyyden vangin pyristelyä häkissään ja auttamassa tätä murtautumaan sieltä vapauteen, hän alkaa uskoa, että sama voisi vielä olla mahdollista hänellekin. Ehkä hän voisi puhua itselleen samaa totuutta, jota hän aikaisemmin julisti Willille: Sean, vaimosi kuolema ei ollut sinun syytäsi. Ehkä hän voisi antaa elämälle vielä uuden mahdollisuuden. Ehkä maalauksen soutaja voi vielä löytää sateen ja pimeyden keskeltä kirkkaampaan säähän. Kenties hänen veneensä kokka jonakin päivänä karahtaa rantaan, jossa onni vielä kerran odottaa häntä.
Seanin työhuoneen hyllyt pullistelevat kirjoja, mutta onko niiden joukossa Raamattu, sitä ei elokuva kerro. Joka tapauksessa haluaisin antaa Seanille matkaevääksi Psalmin 27 päätössanat, jotka olen huomannut hyväksi lääkkeeksi silloin, kun menneisyyden painolastit uhkaavat vetää mukaansa ja alan tuijotella vain elämän synkemmälle puolelle. Näillä sanoilla Seankin voisi rohkaista itseään soutamaan kohti tuota onnen kaukorantaa: Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!
Good Will Hunting on elokuva, jonka teemana on luottamus. Luottamus toiseen ihmiseen ja luottamus elämään, siihen että se kantaa, vaikka välillä myrskyääkin niin että purtemme on haaksirikkoutua. Elokuvan päähenkilöinä on kaksi miestä, toinen elämänsä alussa ja toinen kääntynyt jo loppusuoralle, siihen kohtaan, jossa voi yhtyä Kaija Koon laulun sanoihin ja todeta, että alkuun on matkaa loppua enemmän. Yhteistä miehille on se, että molempien menneisyydessä on asioita, jotka ovat haavoittaneet ja rikkoneet heitä ja vieneet luottamuksen elämään. Heidän tapansa reagoida elämän kolhuihin on kuitenkin erilainen. Siinä missä toinen purkaa vihansa ja pettymyksensä ulos väkivaltaisena käytöksenä, toinen hautaa sen sisälleen ja antaa vihansa kalvaa itseään. Kun näiden miesten tiet sitten yhtyvät, kumpikaan ei tapaamisten jälkeen ole enää entisellään.
Will Hunting (Matt Damon) on nuori mies, joka työkseen siivoaa yliopistolla ja vapaa-aikanaan, milloin ei ole kahakoimassa jossakin, notkuu kavereidensa kanssa baareissa. Mutta hänessä on toinenkin puoli. Kotona ollessaan hän tutkii ja lukee ja tankkaa itseensä huipputason tietoa eri aloilta. Hänellä on myös erityinen lahja: hän on matemaattinen superlahjakkuus, mikä tulee ilmi kun hän matematiikan laitoksen lattiaa luututessaan huomaa seinälle jätetyn vaativan matemaattisen probleeman ja ratkaisee sen.
Kun professori Gerald Lambeaulle (Stellan Skarsgård) selviää, kuka tehtävän on ratkaissut, hän haluaa heti ottaa Willin suojatikseen ja lähteä luotsaamaan tätä matemaattista neroa kohti mainetta ja kuuluisuutta. Mutta ennen sitä Will pitää saada käyttäytymään kunnon ihmisen tavoin. Poika on ollut pidätettynä väkivaltaisuudesta niin monta kertaa, että häntä uhkaa vankilatuomio, ellei hän suostu käymään läpi terapiaa, joka voisi auttaa häntä muuttamaan tuhoisia toimintamallejaan.
Terapeutteja tulee ja menee, ja Will leikittelee heidän kanssa kuin kissa hiirellä. Hän teeskentelee ensin antautuvansa heidän hoidettavakseen ja ampuu sitten koko yrityksen alas. Kukaan ei kestä Willin kanssa yhtä kertaa kauempaa, ja Lambeaun on lopulta käytettävä viimeinen korttinsa. Vasten tahtoaankin hänen on nyt pyydettävä vanhaa opiskelutoveriaan, joka toimii yliopistolla psykologian opettajana, tapaamaan Williä. Ehkä Sean Maguire (Robin Williams) voisi päästä murtautumaan pojan kuoren läpi. Menneisyyden ristiriidat tekevät miesten välit vaivautuneiksi ja etäisiksi. Erityisen vaikeaa Gerryn on ollut kohdata vanhaa ystäväänsä tämän pitkään sairastaneen vaimon kuoleman jälkeen. Sen myötä jokin Seanissa tuntuu sammuneen.
Mutta Seanilla on hyvä sydän, ja hän suostuu tapaamaan Willin. Hän ei kuitenkaan alistu pojan komenneltavaksi, vaan ottaa tapaamisissa johtajuuden. "Ei enää konnankoukkuja, kepposia eikä hölmöilyjä", oli yksi aikaisemmista terapeuteista toruskellut Williä, kuin pikkupoikaa, joka on käynyt omenavarkaissa. Sean on eri maata. Itse katujen kasvattina hän tietää millaisesta maailmasta Will tulee. Ja hän laatii pelisäännöt. Se alkaa siitä, että hän häätää terapiaistuntoa seuraamaan tulleen Lambeaun assistentteineen ulos huoneesta, ja jatkuu sillä, että hän näyttää Willille missä raja kulkee. Poika tutkii ja tulkitsee Seanin maalaamaa kuvaa yksinäisestä soutajasta ja oivaltaa siihen kätkeytyvän tuskan pelottavan tarkasti. Laskien julmaa pilaa Seanin vaimosta Will osuu tietämättään terapeuttinsa arimpaan kohtaan. Seuraavassa hetkessä hän löytää itsensä seinää vasten paiskattuna, Seanin käsi kurkullaan. "Puhu vielä kerrankin vaimostani noin halventavasti, niin tapan sinut! Ymmärrätkö? "sanoo Sean uhkaavasti. Ystävällisen ja hajamielisen näköisestä menninkäisestä kuoriutuukin yllättäen esiin varsinainen Rambo!
Huh, olipa varsinainen alku terapiasuhteelle! Olisikin voinut luulla, että näiden kahden ensimmäinen tapaaminen jäisi myös viimeiseksi. Mutta toisin käy. Nyt näyttää löytyneen ihminen, joka puhuu kieltä jota Will ymmärtää. Kummallakin on tuskansa, ja vaikka toiselle miehistä on annettu virallinen "parantajan" rooli, tapaamisten aikana heidän molempien sisimpänsä kipukohtia nostetaan esiin ja hoidetaan - niin kuin ihmisten välisessä syvässä ja luottamuksellisessa vuorovaikutuksessa yleensä tapahtuu.
Terapian tehon takaa se, että Sean ei suostu tanssimaan Willin pillin mukaan eikä anna tälle periksi. Jos Will haluaa istua tunnin hiljaa, sitten istutaan hiljaa. Mutta viikon kuluttua tavataan taas samaan aikaan. Sean on järkähtämätön, ja Will alkaa kokea olonsa turvalliseksi. Luottamus, tuo kaikkein oleellisin seikka terapiassa, alkaa rakentua terapeutin ja potilaan välille. Willin elämäntarinan Sean on jo lukenut hänen papereistaan, mutta vähitellen kipeä menneisyys alkaa myös tihkua pojasta ulos. Väkivaltaa ja hylkäämisiä niin paljon ja niin monta kertaa, että sydän on ollut pakko haudata paksun kuoren alle.
Ja sieltä sen sitten kaivaa esiin Sean. Aivan uskomattoman koskettava on kohtaus, jossa Will vihdoin kertoo väläyksen siitä, mitä hän lapsena joutui kasvatti-isänsä käsissä kokemaan. Will kuittaa karmaisevan tarinansa olkapäiden kohautuksella ja naurahduksella. Tunnelma tiivistyy ja elokuva saavuttaa huippukohtansa, kun Sean äkkiä kysyy Williltä, ymmärtääkö poika, että mikään tuosta mitä hänelle on tapahtunut ja tehty, ei ollut hänen syytänsä. "Joo, tiedän" vastaa Will, jälleen naureskellen ja olkapäitään kohautellen. Mutta Sean ei tyydy tähän. Hän näkee syvemmälle ja ymmärtää, että Will ei usko siihen mitä sanoo. Ja niin Sean toistaa sanansa: "Se ei ole sinun syytäsi." Taas sama reaktio Williltä. Ja Sean toistaa, tullen koko ajan lähemmäksi Williä, katsoen häntä kiinteästi, kuin yrittäen herättää pojan pahasta unesta, jossa tämä on ollut koko elämänsä ajan.
Ja lopulta viesti menee perille. Will purskahtaa itkuun - varmasti ensimmäisen kerran vuosikausiin - ja painautuu Seanin syliin. "Se ei ole sinun syytäsi", toistaa Sean lempeästi. Millainen määrä tuskaa onkaan ollut kätkettynä Willin kovan ja virnuilevan ulkokuoren alle. Ja miten valtava onkaan helpotus, kun sen saa vihdoin päästää ulos. Se ei ollut sinun syytäsi. Mistä ikinä sitten onkaan kyse meidän elämässämme, uskon, että niin monen olisi tärkeä saada kuulla nuo sanat ja pystyä ottamaan ne vastaan sydämeensä. Millainen vapaus siitä voisikaan seurata!
Wilfrid Stinissen on kirjoittanut seuraavat viisaat sanat: "Sydän näkee syvimpään todellisuuteen saakka. Myös ihmissuhteissasi näet etupäässä sydämellä. Silmillä voit katsella toisia, pitkään ja tarkasti, ilman että silti tosiasiassa näet heitä. Monet ihmiset ovat onnettomia siksi, ettei kukaan ole nähnyt heitä sydämen silmin. " Willin onni oli saada elämäänsä Seanin kaltainen ihminen, joka näki toisen ihmisen sydämellään, ei vain terapiakohteena, tapauksena, haasteena joka täytyy selvittää, kuten aikaisemmat terapeutit. Hän näki Willistä, että tämä ei suinkaan ollut se itsevarma nuorimies, miltä hän ulospäin näytti, vaan pikkupoika, joka pelkäsi kuollakseen. Ja tuon pikkupojan Sean halusi auttaa ulos pelon häkistä.
Willin tarina on koskettava, mutta Sean henkilönä puhuttelee minua vielä enemmän. On hienoa seurata, miten hän laittaa itsensä kokonaan peliin Willin hyväksi. Hän ei pitäydy perinteisessä, etäisessä terapeutin roolissa, vaan antautuu vuorovaikutukseen. Hän on kuin se turvallinen, rakastava mutta samalla oman särkyneisyytensä ja vajavaisuutensa tunnistava ja myöntävä isä, jota Willillä ei koskaan ollut. Ja kun Sean saa olla seuraamassa toisen menneisyyden vangin pyristelyä häkissään ja auttamassa tätä murtautumaan sieltä vapauteen, hän alkaa uskoa, että sama voisi vielä olla mahdollista hänellekin. Ehkä hän voisi puhua itselleen samaa totuutta, jota hän aikaisemmin julisti Willille: Sean, vaimosi kuolema ei ollut sinun syytäsi. Ehkä hän voisi antaa elämälle vielä uuden mahdollisuuden. Ehkä maalauksen soutaja voi vielä löytää sateen ja pimeyden keskeltä kirkkaampaan säähän. Kenties hänen veneensä kokka jonakin päivänä karahtaa rantaan, jossa onni vielä kerran odottaa häntä.
Seanin työhuoneen hyllyt pullistelevat kirjoja, mutta onko niiden joukossa Raamattu, sitä ei elokuva kerro. Joka tapauksessa haluaisin antaa Seanille matkaevääksi Psalmin 27 päätössanat, jotka olen huomannut hyväksi lääkkeeksi silloin, kun menneisyyden painolastit uhkaavat vetää mukaansa ja alan tuijotella vain elämän synkemmälle puolelle. Näillä sanoilla Seankin voisi rohkaista itseään soutamaan kohti tuota onnen kaukorantaa: Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!
maanantai 2. kesäkuuta 2014
The River Wild - Villi joki
107 minuuttia, valmistusvuosi 1994. Ohjaus Curtis Hanson
Kannattaa osata viittomakieltä ja käyttää silmälaseja, joiden sangat saa tiukasti kierrettyä korvien taakse. Ainakin jos joutuu samanlaiseen pinteeseen kuin tämän elokuvan tuiki tavallinen ydinperhe, jonka veneretki muuttuu painajaiseksi roistojen lyöttäydyttyä heidän seuraansa ja pakotettua perheen auttamaan heitä pakomatkallaan.
Gail Hartman (Meryl Streep - jälleen kerran!) on perheenäiti ja historian opettaja, joka on nuoruudessaan toiminut oppaana Pohjois-Amerikan suurilla vuoristojoilla ja huumaantunut vaaran tunteesta harrastaessaan siellä koskenlaskua ystäviensä kanssa. Nyt hän on luvannut viedä miehensä Tomin (David Strathairn) ja poikansa Rourken (Joseph Mazzello), laskemaan noita samaisia koskia - ei kuitenkaan sitä kaikkein suurinta ja vaarallisinta.
Perheen isä on yksi niitä elokuvaisiä, jotka ovat työnarkomaaneja ja vaarassa menettää perheensä tämän vuoksi. Loma onkin mennä isukilta sivu suun arkkitehdin töiden ollessa vähällä vetää pidemmän korren, mutta viime hetkellä hän muuttaa mielensä ja saapuu rannalle salkkuineen ja papereineen.
Pikkusisko jätetään venematkan ajaksi isovanhempien hellään huomaan, ja suunnitelmana on, että nämä kolme tulevat koskenlaskijoita vastaan alempana joen juoksulla, ennen kaikkein suurimpia putouksia. Gailin isä on kuulovammainen ja koko perhe on opetellut viittomaan voidakseen kommunikoida isoisän kanssa. Onneksi, sillä tämä taito osoittautuu perheelle elintärkeäksi salakieleksi, joka pelastaa heidän henkensä.
Elokuvan maisemat ja äänimaailma tarjoavat oivaa taustaa vaikkapa psalmien luvulle. Esimerkiksi Psalmin 42 vaikuttavat sanat Syvyys huutaa syvyydelle, kun sinun koskesi pauhaavat - kaikki sinun tyrskysi ja aaltosi ovat vyöryneet ylitseni saavat vielä lisää tehoa tämän elokuvan katselemisen myötä. Matka alkaa kuitenkin rauhallisesti äidin kertoillessa mielenkiintoisia tarinoita intiaaneista, joen varsien alkuperäisistä asukkaista. Mutta kohta tunnelma muuttuu. Venekuntaan liittyy samalla joella matkaa tekevä epämääräiseltä vaikuttava retkue. Miehet kertovat menettäneensä yllättäen oppaansa ja tarvitsevansa apua päästäkseen määränpäähänsä. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä epäluuloisemmaksi käyvät Gail ja Tom miehiä kohtaan. Heissä on jotakin hämärää, tuumivat he. Heistä on parasta päästä eroon ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja niin pariskunta tekee suunnitelman, jonka avulla he yrittävät karistaa miehet kannoiltaan ja jatkaa matkaansa ilman heitä.
Suunnitelma kuitenkin epäonnistuu, koska isälleen kaunaa kantava Rourke on tykästynyt Wadeen (Kevin Bacon), vaarallisen hurmaavaan pahikseen. Mies tuntuu jääneen pikkupojan tasolle ja elävän Rourken kautta uudelleen oman lapsuutensa unelmaversiota, jossa poika saa kaiken mitä haluaa. Kuten luvan pitää kädessään oikeaa, ladattua pistoolia ja synttärilahjaksi tukun seteleitä Waden salaperäisestä isosta kassista. Isältään Rourke on saanut linkkuveitsen, joka vielä hetki sitten tuntui kivalta lahjalta, mutta mitä nyt on yksi onneton veitsi siihen verrattuna mitä Wade pystyy hänelle antamaan! Waden roistokaveri Terry (John C. Reilly) pyörittelee kauhuissaan silmiään yrittäen hillitä toveriaan, mutta turhaan. Wade on pomo ja tekee mitä tahtoo. Ja sitäpaitsi hänhän on joukosta se, jolla on ase.
Gailin ja Tomin punoma pakosuunnitelma kariutuu siihen, että omaan perheeseensä pettynyt Rourke kieltäytyy hyppäämästä vanhempiensa veneeseen ja jatkaa matkaa uusien ystäviensä kanssa. "Ystävien", jotka hetken kuluttua osoittautuvat vankikarkureiksi, varkaiksi ja murhamiehiksi. Ennen kuin huomaavatkaan isä ja poika löytävät itsensä köytettyinä veneen perästä, jota Gail on pakotettu soutamaan. Ystävällisyyden naamarit ovat nyt pudonneet roistojen kasvoilta, ja karu totuus ja tilanteen vakavuus paljastuu kaikille. Päästäkseen pakenemaan miehet aikovat laskea joen loppuun asti, myös sen suurimman ja vaarallisimman putouksen. Ja tähän he tarvitsevat Gailin apua. Voidakseen olla varmoja, ettei nainen yritä huijata heitä, muu perhe otetaan mukaan tälle mukavalle venematkalle. Nyt he kaikki ovat samassa veneessä, konkreettisesti ja kuvaannollisesti. Heidän kohtalonsa on sidottu yhteen.
Nainen on voimaton vastustamaan roistoja, onhan hänen rakkaidensa henki uhattuna. Mutta vaikka Gailin jalat on sidottu veneeseen pakenemisen estämiseksi, hänen aivonsa laukkaavat vapaina. Ja ne työskentelevät villisti hautoen pakosuunnitelmaa. Toisessa päässä venettä Tom on samoissa puuhissa. Hän viittoo salaa Rourkelle ja pyytää poikaa ojentamaan lahjaveitsensä, jotta voisi katkaista köydet, joilla hänet on sidottu. Kun matkalaiset ovat leiriytyneet yöksi maihin, Tom onnistuukin pakenemaan. Huolimatta rajusta sukelluksestaan veteen hän pitää päänsä kylmänä ja silmälasinsa tallella - kiitos korvakierukoiden! Oman henkensä uhalla hän seuraa venettä ja suunnittelee ja toteuttaa arkkitehdin aivoillaan nerokkaan viritelmän, jonka avulla hän saa perheensä vapautettua roistojen kynsistä. Roistoille taas käy niin kuin heille tämänkaltaisessa elokuvassa kuuluukin käydä: toinen päättää päivänsä veden hyisessä syleilyssä ja toinen kyyditään takaisin vankilaan.
Aina silloin tällöin viriää keskustelu naisen ja miehen rooleista - tai liekö se koskaan lakannutkaan. Kumpi saa tai kumman pitää olla vahva, vai pitääkö kummankin vai pitääkö kummankaan? Gail on voimakas ja vahva nainen - fyysisesti ja myös henkisesti. Hän on selkeä johtajatyyppi, jota perheen koirakin mukisematta tottelee. Hän ei todellakaan ole avuton prinsessa, joka odottelee tornissaan pelastajaansa. Mutta tämä voimanainenkaan ei kuitenkaan pärjää roistoille yksin. Kiperässä tilanteessa tarvitaan molempien puolisoiden panosta. Tom vaikuttaa aluksi suoranaiselta nahjukselta amatsonimaisen vaimonsa rinnalla, mutta perheen joutuminen vaaraan nostaa myös hänen sisältään esiin jotakin villiä ja vapaata, joka haluaa puolustaa hänelle tärkeitä ihmisiä. Myös hänen teräviä aivojaan ja uhkaavan tilanteen esiin nostamaa rohkeuttaan - siis kykyä mennä eteenpäin halvaannuttavasta pelosta huolimatta - tarvitaan perheen pelastamiseksi.
Tehtävä hallita ja vallita kaikkea maan päällä annettiin aikojen alussa miehelle ja naiselle yhdessä. Oli kyse sitten aviopareista tai vaikkapa työtovereista, uskon, että rooleja ei tähän tehtävään ole etukäteen jaettu, vaan molempien on löydettävä itsestään ja toisistaan ne vahvuudet, jotka tekevät juuri heistä toimivia tiimejä. Usein tähän tarvitaan vuosien taivaltaminen rinnakkain ja kipeääkin yhteenhioutumista. Mutta kun joskus näkee toisiaan toimivalla ja kauniilla tavalla täydentävän avioparin tai työtiimin, parhaimmillaan se on kuin katselisi taidokasta paritanssia.
Samaan hiileen puhaltaminen auttoi Hartmanin perhettä pääsemään turvaan ja yhteistä vihollista vastaan kamppaileminen toi myös toisistaan etääntyneet puolisot jälleen lähelle toisiaan. Lähtösatamassa veneeseen astuivat isä, äiti ja poika, ja nuo samat ihmiset nousivat veneestä matkan päätyttyä. Ja kuitenkaan perhe, joka seikkailun päätteeksi nousi maihin, ei ollut enää sama perhe, joka lähti matkaan. Veden alle oli painunut paljon muutakin kuin Tomin silmälasit, jotka näyttivät lopulta sittenkin joutuneen antamaan periksi virran voimalle. Joskus kriisi voikin hitsata ihmisiä yhteen aivan uudella tavalla ja saada etäiset ja toimimattomat ihmissuhteet toimimaan. Toivottavasti kovin monen ei kuitenkaan tarvitse perheonnensa jälleenrakentamiseksi kokea yhtä piinaavaa seikkailua kuin tämän elokuvaperheen veneretki.
Kannattaa osata viittomakieltä ja käyttää silmälaseja, joiden sangat saa tiukasti kierrettyä korvien taakse. Ainakin jos joutuu samanlaiseen pinteeseen kuin tämän elokuvan tuiki tavallinen ydinperhe, jonka veneretki muuttuu painajaiseksi roistojen lyöttäydyttyä heidän seuraansa ja pakotettua perheen auttamaan heitä pakomatkallaan.
Gail Hartman (Meryl Streep - jälleen kerran!) on perheenäiti ja historian opettaja, joka on nuoruudessaan toiminut oppaana Pohjois-Amerikan suurilla vuoristojoilla ja huumaantunut vaaran tunteesta harrastaessaan siellä koskenlaskua ystäviensä kanssa. Nyt hän on luvannut viedä miehensä Tomin (David Strathairn) ja poikansa Rourken (Joseph Mazzello), laskemaan noita samaisia koskia - ei kuitenkaan sitä kaikkein suurinta ja vaarallisinta.
Perheen isä on yksi niitä elokuvaisiä, jotka ovat työnarkomaaneja ja vaarassa menettää perheensä tämän vuoksi. Loma onkin mennä isukilta sivu suun arkkitehdin töiden ollessa vähällä vetää pidemmän korren, mutta viime hetkellä hän muuttaa mielensä ja saapuu rannalle salkkuineen ja papereineen.
Pikkusisko jätetään venematkan ajaksi isovanhempien hellään huomaan, ja suunnitelmana on, että nämä kolme tulevat koskenlaskijoita vastaan alempana joen juoksulla, ennen kaikkein suurimpia putouksia. Gailin isä on kuulovammainen ja koko perhe on opetellut viittomaan voidakseen kommunikoida isoisän kanssa. Onneksi, sillä tämä taito osoittautuu perheelle elintärkeäksi salakieleksi, joka pelastaa heidän henkensä.
Elokuvan maisemat ja äänimaailma tarjoavat oivaa taustaa vaikkapa psalmien luvulle. Esimerkiksi Psalmin 42 vaikuttavat sanat Syvyys huutaa syvyydelle, kun sinun koskesi pauhaavat - kaikki sinun tyrskysi ja aaltosi ovat vyöryneet ylitseni saavat vielä lisää tehoa tämän elokuvan katselemisen myötä. Matka alkaa kuitenkin rauhallisesti äidin kertoillessa mielenkiintoisia tarinoita intiaaneista, joen varsien alkuperäisistä asukkaista. Mutta kohta tunnelma muuttuu. Venekuntaan liittyy samalla joella matkaa tekevä epämääräiseltä vaikuttava retkue. Miehet kertovat menettäneensä yllättäen oppaansa ja tarvitsevansa apua päästäkseen määränpäähänsä. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä epäluuloisemmaksi käyvät Gail ja Tom miehiä kohtaan. Heissä on jotakin hämärää, tuumivat he. Heistä on parasta päästä eroon ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja niin pariskunta tekee suunnitelman, jonka avulla he yrittävät karistaa miehet kannoiltaan ja jatkaa matkaansa ilman heitä.
Suunnitelma kuitenkin epäonnistuu, koska isälleen kaunaa kantava Rourke on tykästynyt Wadeen (Kevin Bacon), vaarallisen hurmaavaan pahikseen. Mies tuntuu jääneen pikkupojan tasolle ja elävän Rourken kautta uudelleen oman lapsuutensa unelmaversiota, jossa poika saa kaiken mitä haluaa. Kuten luvan pitää kädessään oikeaa, ladattua pistoolia ja synttärilahjaksi tukun seteleitä Waden salaperäisestä isosta kassista. Isältään Rourke on saanut linkkuveitsen, joka vielä hetki sitten tuntui kivalta lahjalta, mutta mitä nyt on yksi onneton veitsi siihen verrattuna mitä Wade pystyy hänelle antamaan! Waden roistokaveri Terry (John C. Reilly) pyörittelee kauhuissaan silmiään yrittäen hillitä toveriaan, mutta turhaan. Wade on pomo ja tekee mitä tahtoo. Ja sitäpaitsi hänhän on joukosta se, jolla on ase.
Gailin ja Tomin punoma pakosuunnitelma kariutuu siihen, että omaan perheeseensä pettynyt Rourke kieltäytyy hyppäämästä vanhempiensa veneeseen ja jatkaa matkaa uusien ystäviensä kanssa. "Ystävien", jotka hetken kuluttua osoittautuvat vankikarkureiksi, varkaiksi ja murhamiehiksi. Ennen kuin huomaavatkaan isä ja poika löytävät itsensä köytettyinä veneen perästä, jota Gail on pakotettu soutamaan. Ystävällisyyden naamarit ovat nyt pudonneet roistojen kasvoilta, ja karu totuus ja tilanteen vakavuus paljastuu kaikille. Päästäkseen pakenemaan miehet aikovat laskea joen loppuun asti, myös sen suurimman ja vaarallisimman putouksen. Ja tähän he tarvitsevat Gailin apua. Voidakseen olla varmoja, ettei nainen yritä huijata heitä, muu perhe otetaan mukaan tälle mukavalle venematkalle. Nyt he kaikki ovat samassa veneessä, konkreettisesti ja kuvaannollisesti. Heidän kohtalonsa on sidottu yhteen.
Nainen on voimaton vastustamaan roistoja, onhan hänen rakkaidensa henki uhattuna. Mutta vaikka Gailin jalat on sidottu veneeseen pakenemisen estämiseksi, hänen aivonsa laukkaavat vapaina. Ja ne työskentelevät villisti hautoen pakosuunnitelmaa. Toisessa päässä venettä Tom on samoissa puuhissa. Hän viittoo salaa Rourkelle ja pyytää poikaa ojentamaan lahjaveitsensä, jotta voisi katkaista köydet, joilla hänet on sidottu. Kun matkalaiset ovat leiriytyneet yöksi maihin, Tom onnistuukin pakenemaan. Huolimatta rajusta sukelluksestaan veteen hän pitää päänsä kylmänä ja silmälasinsa tallella - kiitos korvakierukoiden! Oman henkensä uhalla hän seuraa venettä ja suunnittelee ja toteuttaa arkkitehdin aivoillaan nerokkaan viritelmän, jonka avulla hän saa perheensä vapautettua roistojen kynsistä. Roistoille taas käy niin kuin heille tämänkaltaisessa elokuvassa kuuluukin käydä: toinen päättää päivänsä veden hyisessä syleilyssä ja toinen kyyditään takaisin vankilaan.
Aina silloin tällöin viriää keskustelu naisen ja miehen rooleista - tai liekö se koskaan lakannutkaan. Kumpi saa tai kumman pitää olla vahva, vai pitääkö kummankin vai pitääkö kummankaan? Gail on voimakas ja vahva nainen - fyysisesti ja myös henkisesti. Hän on selkeä johtajatyyppi, jota perheen koirakin mukisematta tottelee. Hän ei todellakaan ole avuton prinsessa, joka odottelee tornissaan pelastajaansa. Mutta tämä voimanainenkaan ei kuitenkaan pärjää roistoille yksin. Kiperässä tilanteessa tarvitaan molempien puolisoiden panosta. Tom vaikuttaa aluksi suoranaiselta nahjukselta amatsonimaisen vaimonsa rinnalla, mutta perheen joutuminen vaaraan nostaa myös hänen sisältään esiin jotakin villiä ja vapaata, joka haluaa puolustaa hänelle tärkeitä ihmisiä. Myös hänen teräviä aivojaan ja uhkaavan tilanteen esiin nostamaa rohkeuttaan - siis kykyä mennä eteenpäin halvaannuttavasta pelosta huolimatta - tarvitaan perheen pelastamiseksi.
Tehtävä hallita ja vallita kaikkea maan päällä annettiin aikojen alussa miehelle ja naiselle yhdessä. Oli kyse sitten aviopareista tai vaikkapa työtovereista, uskon, että rooleja ei tähän tehtävään ole etukäteen jaettu, vaan molempien on löydettävä itsestään ja toisistaan ne vahvuudet, jotka tekevät juuri heistä toimivia tiimejä. Usein tähän tarvitaan vuosien taivaltaminen rinnakkain ja kipeääkin yhteenhioutumista. Mutta kun joskus näkee toisiaan toimivalla ja kauniilla tavalla täydentävän avioparin tai työtiimin, parhaimmillaan se on kuin katselisi taidokasta paritanssia.
Samaan hiileen puhaltaminen auttoi Hartmanin perhettä pääsemään turvaan ja yhteistä vihollista vastaan kamppaileminen toi myös toisistaan etääntyneet puolisot jälleen lähelle toisiaan. Lähtösatamassa veneeseen astuivat isä, äiti ja poika, ja nuo samat ihmiset nousivat veneestä matkan päätyttyä. Ja kuitenkaan perhe, joka seikkailun päätteeksi nousi maihin, ei ollut enää sama perhe, joka lähti matkaan. Veden alle oli painunut paljon muutakin kuin Tomin silmälasit, jotka näyttivät lopulta sittenkin joutuneen antamaan periksi virran voimalle. Joskus kriisi voikin hitsata ihmisiä yhteen aivan uudella tavalla ja saada etäiset ja toimimattomat ihmissuhteet toimimaan. Toivottavasti kovin monen ei kuitenkaan tarvitse perheonnensa jälleenrakentamiseksi kokea yhtä piinaavaa seikkailua kuin tämän elokuvaperheen veneretki.
maanantai 26. toukokuuta 2014
Gladiator - Gladiaattori
128 minuuttia, valmistusvuosi 2000. Ohjaus Ridley Scott
"Lopuksi, veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa, kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen." Näin kehottaa apostoli Paavali filippiläisiä lopetellessaan kirjettään heille.
Nämä sanat nousivat mieleeni katsellessani Gladiatoria ja sen sankaria, espanjalaista Maximusta (Russell Crowe), joka palvelee kenraalina Rooman armeijassa. "Strength and honour!" - Voima ja kunnia! on sotahuuto, iskulause, jolla Maximus kannustaa joukkojaan. Maximus on mies, jota Paavalin luettelemat adjektiivit kuvaavat hyvin. Hänen elämästään ja valinnoistaan voi nähdä, että hänen johtotähtenään ovat voiman ja kunnian lisäksi totuus, oikeus, puhtaus, rakkaus ja kauneus. Hän on hyvä mies ja ansaitsee kiitoksen.
Kyllä, hän tappaa ammatikseen, mutta hän tekee niin, koska uskoo sotivansa hyvän ja kunniakkaan asian puolesta: Rooman valtakunnan, jota hän ihailee yli kaiken. Hänen miehensä luottavat häneen ja kunnioittavat häntä. Ja niin tekee myös keisari Marcus Aurelius (Richard Harris), joka kuolinhetkensä lähestyessä haluaa tehdä Maximuksesta seuraajansa. Hän toivoo, että Maximus palauttaisi Roomaan tasavallan ja tekisi näin lopun keisarien turmeltuneesta hallinnosta.
Valoa emme erottaisi ilman pimeyttä, ja hyvään tarinaankin kuuluu aina hyvän vastapainona esiintyvä paha. Commodus (Joaquin Phoenix), keisarin poika, on paha mutta samalla traaginen hahmo. Hän on varttunut vailla isän rakkautta ja joutunut monen muun pojan lailla kokemaan, että isälle ei mikään riitä. Hän olisi valmis tekemään mitä hyvänsä saadakseen isän rakastamaan itseään. Kun se ei onnistu, hän surunsekaisessa raivossaan tappaa isänsä ja nousee keisariksi hänen jälkeensä.
Mutta Commodus ei tyydy tähän. Hän haluaa myös kostaa Maximukselle isänsä tälle osoittaman rakkauden ja luottamuksen. Maximus pääsee pakenemaan sotilailta, jotka ovat saaneet tehtäväkseen surmata hänet, mutta löytää kotiin palatessaan vaimonsa ja poikansa murhattuina. Hän luhistuu maahan, ja siitä hänet nappaa mukaansa orjakauppias, joka myy hänet gladiaattoreita kouluttavalle miehelle.
Tästä alkaa Maximuksen uusi ura. Voimakkaana, taitavana soturina, jolla ei ole enää mitään menetettävää, hän nousee nopeasti gladiaattorien kärkijoukkoon ja hänestä tulee yleisön rakastama taistelija. Jälleen hän tappaa - mutta ei enää kunniakkaan syyn vuoksi, vaan ihmisten kieroutuneen ajanvietteen ylläpitämiseksi. Maximuksen ainoa syy elää on kostaa rakkaittensa murha. Hän tietää, kuka on hirmuteon takana ja odottaa vain tilaisuutta rangaista perheensä surmaajaa ja syöstä tämä valtaistuimelta. Näin hän voisi samalla toteuttaa vanhan keisarin viimeisen toivomuksen ja osoittautua hänen luottamuksensa arvoiseksi.
Samaan aikaan Roomassa kansan inhoama Commodus yrittää saada suosionsa nousuun ja käynnistää uudelleen pitkään lakkautettuina olleet gladiaattoriottelut Colosseumilla. Roomaan taistelemaan saapuu myös Maximus, ja niin näiden kahden tiet kohtaavat jälleen. Itseään oivana taistelijana pitävä keisari on täynnä katkeruuden sappea seuratessaan Maximusta areenalla. Hän ei kuitenkaan uskalla surmauttaa tuota yleisön suosikkia, vaan peukuttaa hänet pysymään hengissä.
Mutta Commoduksen tilaisuus kostaa lähestyy. Yhdessä keisaria lähellä olevien ihmisten kanssa Maximus on punonut juonen kelvottoman keisarin syöksemiseksi valtaistuimelta. Salaliitto kuitenkin paljastuu, ja Commodus vangitsee Maximuksen. Nyt hän voi oikeutetusti haastaa vihatun kilpakumppaninsa kaksintaisteluun. Taistelusta tulee kuitenkin kaikkea muuta kuin rehti ja reilu. Kierolle mielelleen luonteenomaisesti keisari haluaa varmistaa asemansa, ja niin hän puukottaa Maximusta selkään - kirjaimellisesti.
Ja niin areenalla kohtaavat toisensa valo ja pimeys, Maximus ja Commodus. Taistelu on lyhyt, ja sen päätteeksi molemmat saavat surmansa. Mutta siinä missä keisari jää lyötynä makaamaan veriselle hiekalle, Maximus kuolee juhlittuna sankarina, joka kannetaan kunniakulkueessa pois areenalta.
Voima ja kunnia! Kuinka mahtavaa olisikaan huutaa noin ja saada toiset seuraamaan itseään hyvän ja jalon ja kunniakkaan asian puolesta. Hyvää ja jaloa asiaa ei kristityn tarvitse kaukaa hakea. Jos jokin, niin Kristuksen vääjäämättä etenevä suunnitelma saada tämä langennut maaplaneetta hallintaansa pimeyden ruhtinaalta, jonka kynsissä se vielä on, on asia, jonka puolesta kannattaa taistella. Maximuksen kunnioittama Rooma oli mahtava aikansa. Se valloitti alueita ja alisti häikäilemättä kansoja valtansa alle, kunnes mureni sisäiseen mädännäisyyteensä. Kristuksen käymä taistelu taas käydään hänen valtakuntansa puolesta, ikuisen valtakunnan, jonka arvoja ovat rakkaus ja totuus, kauneus ja puhtaus. Ja tuo taistelu on jo voitettu, vaikka kaikki voiton tulokset eivät vielä täällä näy.
Mutta eikö voimaa ja kunniaa voi huutaa vain sankari, jota kunnioitetaan ja ihaillaan ja jonka puolesta jotkut olisivat ehkä valmiita jopa uhraamaan itsensä? Yksi kristinuskon upeimpia totuuksia on se, että minun ei tarvitse olla sankari, vaan saan olla pieni ja heikko. Kristus on sankari, joka on taistellut ja voittanut, ja jokainen, se pienin ja heikoinkin, joka kulkee hänen joukoissaan, kulkee varman voittajan puolella. Hänen on kirkkaus, korkeus, voima ja valta, ennen aikojen alkua, nyt ja ikuisesti. Aamen. Näin puhkeaa Juudas ylistämään Jumalaa kirjeensä lopuksi. (Ei se Juudas, joka ehkä ensimmäiseksi tulee mieleen, vaan toinen samanniminen kaveri, todennäköisesti Jeesuksen veli.) Näihin sanoihin on jokaisen uskovan varmasti helppo yhtyä, ja majesteettisuudessaan ne saavat kylmiä väreitä kulkemaan selkäpiissämme.
Kuitenkin arvokkaan ja kunniakkaan päämäärän pitäisi heijastua jotenkin myös tuon päämäärän tavoittelijaan, pieneen ja heikkoonkin. Maximuksen elämästä huokui kunnioitus, jota hän tunsi Roomaa kohtaan, mutta joskus mietin, mahtaako kunnioitus Kristusta kohtaan näkyä millään tavalla omasta elämästäni? Minun tehtäväni olisi heijastaa Jumalan valoa ympärilleni ja pyrkiä elämään elämääni tavalla, joka tuottaa hänelle kunniaa. Elää hänen kirkkautensa kiitokseksi, niin kuin Paavali tämän ajatuksen pukee upeasti sanoiksi. Elää täynnä ihailua ja kunnioitusta kaikkea sitä kohtaan mitä hän on ja millainen hän on, ja elää kiitollisena kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle ja minun puolestani. Elää tavalla, joka on hänelle iloksi ja kunniaksi. Ja olla tarpeen tullen valmis myös maksamaan hinnan siitä, että saan olla hänen puolellaan ja kuulua hänelle.
Sotahuudoista ja sanoista humaltuminen käy helposti. Mutta eläminen päivästä toiseen Jumalan kirkkauden kiitokseksi ei sitten olekaan yhtä helppoa. Varsinkaan silloin, kun pimeys tuntuu valtaavan enemmän ja enemmän alaa, kun rukoukset tuntuvat jäävän vaille vastauksia ja mieleen alka hiipiä epäilys siitä, onko kaikki kuitenkaan vaivan arvoista. Silloin on hyvä muistuttaa itseään siitä, että voitto on jo saatu mutta sen tuleminen näkyviin kestää vielä jonkin aikaa - aivan kuin auringon valo, jonka tulo tänne maan päälle kestää kahdeksan minuuttia. Mutta tiedämme, että se on tulossa, yhtä varmasti kuin yötä aina seuraa aamu ja talvea uusi kevät.
Ja siksi me edelleen jaksamme nostaa päämme ja kulkea eteenpäin. Ja me pienet ja heikotkin huudamme rohkeasti "Voima ja kunnia!", koska me tiedämme, että voima ja kunnia, kirkkaus ja valta eivät kuulu meille. Ne ovat aina kuuluneet ja tulevat aina kuulumaan hänelle, joka oli ennen aikojen alkua, joka on nyt ja joka tulee olemaan ikuisesti. Ja kun kaikki ihmisten rakentamat valtakunnat kerran ovat sortuneet, on vihdoin tullut hänen valtakuntansa aika.
"Lopuksi, veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa, kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen." Näin kehottaa apostoli Paavali filippiläisiä lopetellessaan kirjettään heille.
Nämä sanat nousivat mieleeni katsellessani Gladiatoria ja sen sankaria, espanjalaista Maximusta (Russell Crowe), joka palvelee kenraalina Rooman armeijassa. "Strength and honour!" - Voima ja kunnia! on sotahuuto, iskulause, jolla Maximus kannustaa joukkojaan. Maximus on mies, jota Paavalin luettelemat adjektiivit kuvaavat hyvin. Hänen elämästään ja valinnoistaan voi nähdä, että hänen johtotähtenään ovat voiman ja kunnian lisäksi totuus, oikeus, puhtaus, rakkaus ja kauneus. Hän on hyvä mies ja ansaitsee kiitoksen.
Kyllä, hän tappaa ammatikseen, mutta hän tekee niin, koska uskoo sotivansa hyvän ja kunniakkaan asian puolesta: Rooman valtakunnan, jota hän ihailee yli kaiken. Hänen miehensä luottavat häneen ja kunnioittavat häntä. Ja niin tekee myös keisari Marcus Aurelius (Richard Harris), joka kuolinhetkensä lähestyessä haluaa tehdä Maximuksesta seuraajansa. Hän toivoo, että Maximus palauttaisi Roomaan tasavallan ja tekisi näin lopun keisarien turmeltuneesta hallinnosta.
Valoa emme erottaisi ilman pimeyttä, ja hyvään tarinaankin kuuluu aina hyvän vastapainona esiintyvä paha. Commodus (Joaquin Phoenix), keisarin poika, on paha mutta samalla traaginen hahmo. Hän on varttunut vailla isän rakkautta ja joutunut monen muun pojan lailla kokemaan, että isälle ei mikään riitä. Hän olisi valmis tekemään mitä hyvänsä saadakseen isän rakastamaan itseään. Kun se ei onnistu, hän surunsekaisessa raivossaan tappaa isänsä ja nousee keisariksi hänen jälkeensä.
Mutta Commodus ei tyydy tähän. Hän haluaa myös kostaa Maximukselle isänsä tälle osoittaman rakkauden ja luottamuksen. Maximus pääsee pakenemaan sotilailta, jotka ovat saaneet tehtäväkseen surmata hänet, mutta löytää kotiin palatessaan vaimonsa ja poikansa murhattuina. Hän luhistuu maahan, ja siitä hänet nappaa mukaansa orjakauppias, joka myy hänet gladiaattoreita kouluttavalle miehelle.
Tästä alkaa Maximuksen uusi ura. Voimakkaana, taitavana soturina, jolla ei ole enää mitään menetettävää, hän nousee nopeasti gladiaattorien kärkijoukkoon ja hänestä tulee yleisön rakastama taistelija. Jälleen hän tappaa - mutta ei enää kunniakkaan syyn vuoksi, vaan ihmisten kieroutuneen ajanvietteen ylläpitämiseksi. Maximuksen ainoa syy elää on kostaa rakkaittensa murha. Hän tietää, kuka on hirmuteon takana ja odottaa vain tilaisuutta rangaista perheensä surmaajaa ja syöstä tämä valtaistuimelta. Näin hän voisi samalla toteuttaa vanhan keisarin viimeisen toivomuksen ja osoittautua hänen luottamuksensa arvoiseksi.
Samaan aikaan Roomassa kansan inhoama Commodus yrittää saada suosionsa nousuun ja käynnistää uudelleen pitkään lakkautettuina olleet gladiaattoriottelut Colosseumilla. Roomaan taistelemaan saapuu myös Maximus, ja niin näiden kahden tiet kohtaavat jälleen. Itseään oivana taistelijana pitävä keisari on täynnä katkeruuden sappea seuratessaan Maximusta areenalla. Hän ei kuitenkaan uskalla surmauttaa tuota yleisön suosikkia, vaan peukuttaa hänet pysymään hengissä.
Mutta Commoduksen tilaisuus kostaa lähestyy. Yhdessä keisaria lähellä olevien ihmisten kanssa Maximus on punonut juonen kelvottoman keisarin syöksemiseksi valtaistuimelta. Salaliitto kuitenkin paljastuu, ja Commodus vangitsee Maximuksen. Nyt hän voi oikeutetusti haastaa vihatun kilpakumppaninsa kaksintaisteluun. Taistelusta tulee kuitenkin kaikkea muuta kuin rehti ja reilu. Kierolle mielelleen luonteenomaisesti keisari haluaa varmistaa asemansa, ja niin hän puukottaa Maximusta selkään - kirjaimellisesti.
Ja niin areenalla kohtaavat toisensa valo ja pimeys, Maximus ja Commodus. Taistelu on lyhyt, ja sen päätteeksi molemmat saavat surmansa. Mutta siinä missä keisari jää lyötynä makaamaan veriselle hiekalle, Maximus kuolee juhlittuna sankarina, joka kannetaan kunniakulkueessa pois areenalta.
Voima ja kunnia! Kuinka mahtavaa olisikaan huutaa noin ja saada toiset seuraamaan itseään hyvän ja jalon ja kunniakkaan asian puolesta. Hyvää ja jaloa asiaa ei kristityn tarvitse kaukaa hakea. Jos jokin, niin Kristuksen vääjäämättä etenevä suunnitelma saada tämä langennut maaplaneetta hallintaansa pimeyden ruhtinaalta, jonka kynsissä se vielä on, on asia, jonka puolesta kannattaa taistella. Maximuksen kunnioittama Rooma oli mahtava aikansa. Se valloitti alueita ja alisti häikäilemättä kansoja valtansa alle, kunnes mureni sisäiseen mädännäisyyteensä. Kristuksen käymä taistelu taas käydään hänen valtakuntansa puolesta, ikuisen valtakunnan, jonka arvoja ovat rakkaus ja totuus, kauneus ja puhtaus. Ja tuo taistelu on jo voitettu, vaikka kaikki voiton tulokset eivät vielä täällä näy.
Mutta eikö voimaa ja kunniaa voi huutaa vain sankari, jota kunnioitetaan ja ihaillaan ja jonka puolesta jotkut olisivat ehkä valmiita jopa uhraamaan itsensä? Yksi kristinuskon upeimpia totuuksia on se, että minun ei tarvitse olla sankari, vaan saan olla pieni ja heikko. Kristus on sankari, joka on taistellut ja voittanut, ja jokainen, se pienin ja heikoinkin, joka kulkee hänen joukoissaan, kulkee varman voittajan puolella. Hänen on kirkkaus, korkeus, voima ja valta, ennen aikojen alkua, nyt ja ikuisesti. Aamen. Näin puhkeaa Juudas ylistämään Jumalaa kirjeensä lopuksi. (Ei se Juudas, joka ehkä ensimmäiseksi tulee mieleen, vaan toinen samanniminen kaveri, todennäköisesti Jeesuksen veli.) Näihin sanoihin on jokaisen uskovan varmasti helppo yhtyä, ja majesteettisuudessaan ne saavat kylmiä väreitä kulkemaan selkäpiissämme.
Kuitenkin arvokkaan ja kunniakkaan päämäärän pitäisi heijastua jotenkin myös tuon päämäärän tavoittelijaan, pieneen ja heikkoonkin. Maximuksen elämästä huokui kunnioitus, jota hän tunsi Roomaa kohtaan, mutta joskus mietin, mahtaako kunnioitus Kristusta kohtaan näkyä millään tavalla omasta elämästäni? Minun tehtäväni olisi heijastaa Jumalan valoa ympärilleni ja pyrkiä elämään elämääni tavalla, joka tuottaa hänelle kunniaa. Elää hänen kirkkautensa kiitokseksi, niin kuin Paavali tämän ajatuksen pukee upeasti sanoiksi. Elää täynnä ihailua ja kunnioitusta kaikkea sitä kohtaan mitä hän on ja millainen hän on, ja elää kiitollisena kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle ja minun puolestani. Elää tavalla, joka on hänelle iloksi ja kunniaksi. Ja olla tarpeen tullen valmis myös maksamaan hinnan siitä, että saan olla hänen puolellaan ja kuulua hänelle.
Sotahuudoista ja sanoista humaltuminen käy helposti. Mutta eläminen päivästä toiseen Jumalan kirkkauden kiitokseksi ei sitten olekaan yhtä helppoa. Varsinkaan silloin, kun pimeys tuntuu valtaavan enemmän ja enemmän alaa, kun rukoukset tuntuvat jäävän vaille vastauksia ja mieleen alka hiipiä epäilys siitä, onko kaikki kuitenkaan vaivan arvoista. Silloin on hyvä muistuttaa itseään siitä, että voitto on jo saatu mutta sen tuleminen näkyviin kestää vielä jonkin aikaa - aivan kuin auringon valo, jonka tulo tänne maan päälle kestää kahdeksan minuuttia. Mutta tiedämme, että se on tulossa, yhtä varmasti kuin yötä aina seuraa aamu ja talvea uusi kevät.
Ja siksi me edelleen jaksamme nostaa päämme ja kulkea eteenpäin. Ja me pienet ja heikotkin huudamme rohkeasti "Voima ja kunnia!", koska me tiedämme, että voima ja kunnia, kirkkaus ja valta eivät kuulu meille. Ne ovat aina kuuluneet ja tulevat aina kuulumaan hänelle, joka oli ennen aikojen alkua, joka on nyt ja joka tulee olemaan ikuisesti. Ja kun kaikki ihmisten rakentamat valtakunnat kerran ovat sortuneet, on vihdoin tullut hänen valtakuntansa aika.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)